Klo 7.25 olimme valmiina aamupalan syöneinä ja aurinkorasvattuina. Minibussi haki meidät ja saimme jatkaa unia vielä tunnin verran kunnes olimme Aventura Mayan toimistolla. Siellä meille kerrottiin, että paikka, jossa honut ovat, ei ole tänään käytössä ja retkifirma oli kuullut siitä vasta aamulla. Kyllä harmitti, honujen takia olimme retkelle lähteneet. Olisimme voineet valita jonkun toisen päivän kun tulisimme, mutta humenna menemme Cozumeliin. Kysyimme voisimmeko osallistua ziplineen ja jättää kalojen kanssa snorklauksen pois, joka honusnorklauksen tilalle oli järkätty. Mitään alennusta emme saisi retkestä emmekä myöskään kuljetusta takaisin hotelliin ennen retken loppumista. Päätimme osallistua retkelle, vaikka harmitti. Jatkoimme minibussilla matkaa. Aventura Maya järkkää retket pienille ryhmille, mikä on kiva. Meidän lisäksi oli pariskunta Uudesta-Seelannista ja filippiiniläinen pariskunta Texasista.

Ajoimme melkein puoli tuntia kuivahkon viidakon kuoppaista hiekkatietä, kunnes tulimme perille viidakkoon rakennettujen katosten ja pukukoppien luo. Meidän lisäksi paikalla oli pari muutakin pikkuryhmää. Ensiksi vaihdoimme biksut, vesikengät ja snorkkelit päälle. Reput saatiin jättää säilytyslokeroon. Pelastusliivi oli taas pakollinen. Pieni polku vei maan alle luolamaiseen cenoteen. Se on osa maanalaista jokiverkostoa. Luola on kokonaan huokoista kalkkikiveä ja sen seinien koloissa asustaa paljon pieniä lepakoita. Lepakkoryhmiä oli siellä täällä ja ne pyrähtelivät ympäri kotiansa. Vesi oli viileää, kuin suomalaisessa järvessä kesällä. Puiden juuria roikkui paikoitellen “katosta” veteen asti paksuina liaaneina. Pinnan alapuolella kalkkikivi oli tippukiven muotoista. Pimeys teki paikasta jännittävän. Pari vedenalaista lamppua oli asennettu valoa tuomaan.

Luolacenotessa

Luolacenotessa

Lepakoita

Lepakoita

Vedenpinnan alla

Vedenpinnan alla

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Viilentävän pulahduksen jälkeen vaihdoimme vaatteet ja saimme turvavaljaat vyötärölle. Kiipesimme puiseen heiveröiseen torniin parin kymmenen metrin korkeuteen. Sieltä laskeuduimme yksitellen köyden varassa alas. Oma jännitys vähän kasvoi kun näki joidenkin edellä menevien pelkäävän. En aikonutkaan katsoa alas ylhäältä, että ei ala liikaa pelottaa, ja se toimi hyvin. Ensimmäisellä kerralla en vain löytänyt porrasaskelmia, jotka kuului ottaa ennen pudottautumista roikkumaan ja tipahdin ehkä metrin verran ennen kuin itse tehtävä laskeutumisosuus alkoi. Laskeutuminen oli kivaa kun vauhtia sai itse säädellä. Alhaalla oltiin ottamassa vastaan. Paksut hanskat oli tosi tarpeen, jotka saatiin firmalta muiden varusteiden kanssa.

Meille demonstroitiin toiminta ziplinessa ja sitten alkoi retken hauskin osuus. Kiipesimme viidakon yläpuolelle torniin. Koska ryhmäkoot olivat pieniä, ei tarvinnut liian kauaa odotella omaa vuoroa. Varmistusköydet ja -lukot kiinni, mukava asento taaksepäin nojaten ja sitten (yksi oppaista työnsi) matkaan viidakon yli. Mieletöntä lentää puiden yläpuolella. Ja saimme lentää kolme kertaa. Ensimmäinen pätkä oli pituudeltaan 140 m, toinen 160 m ja kolmas kaikista nopein 260 m.OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA
OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERASitten olikin täydellinen aika nauttia lounasta ison katoksen ja ötökkäverkon suojassa. Buffetista sai mm. paistettuja reiluja kanapaloja, hitsin hyvää perunamuusia, riisiä, salaattiaineksia ja marmeladia. Paparazzi (retkikuvaaja) tuli tabletilta näyttämään meistä otettuja kuvia cenotessa, laskeutumisessa ja ziplinessa. Kuvia oli about 25 ja niistä sai CD:n 45 US$ hintaan, mikä ei minusta ollut edes kovin kallista. Monissa turistimestoissa on lähes pakollisena ohjelmana se, että poseerataan jossain feikkimiljöössä ja sen yhden kuvan saa ostaa 25 US$ hinnalla. Sellasiin feikkikuviin ollaan niin kyllästytty.

Matka jatkui pois viidakosta puolen tunnin verran lähelle merenrantaa Yal-Ku laguunille, joka nyt oli se korvaava mesta kun honuille ei päästy. Uudestaan biksut päälle ja kamat lokeroon säilöön. Laguuniin mentiin laiturilta ja pohjassa oli aluksi isoja kiven järkäleitä. Uimme eteenpäin kohti suolaisempaa vettä ja merta. Vastaan tuli musta-keltaraitaisia kaloja, joita on täällä joka paikassa ja tumman liloja kaloja. Yksi pitkulainen barracudakin bongattiin. Vesi oli paikoin tosi sameata, ettei nähnyt eteensä snorklatessa. Se häiritsi. Kun käväisimme merellä, jossa oli enemmän korallia, vesi oli tietysti kirkaampaa. Teimme oppaan perässä tunnin pituisen lenkin vedessä. Se tuntui liian pitkältä, koska nähtävää ei ollut paljon ja vesi oli puolet snorklausajasta liian sameata.

Yal-Ku laguuni

Yal-Ku laguuni

Laguunimestan parasta antia oli pukukoppien luona olevat kaksi qoatia, pesukarhun kokoisia ja vähän näköisiä pitkäkuonoisia söpöyksiä. He vähän kinastelivat kun tapasivat toisensa. Sitten toinen sai pukkarimieheltä nachoja, joita se söi hyvällä ruokahalulla. Pari kissaakin siellä oli ja yksi pentu, joka oli kovasi säikky.

Qoati

Qoati

OLYMPUS DIGITAL CAMERAPaluumatka Cancuniin kului nopeasti kun juttelimme koko matkan texasilaisen miehen kanssa. Hän oli myös kihlattunsa kanssa menossa naimisiin ensi vuonna, Filippiineillä. Luonnollisesti keskustelimme missä olemme matkustelleet ja miksi tulimme juuri Meksikoon. Mies ei ollut vielä käynyt Hawaiilla vaikka asuukin jenkeissä. Suosittelimme lämpimästi. Mies on jossain öljyfirmassa töissä ja oli äskettäin ollut työmatkalla Saudi-Arabiassa.

Ehdimme vielä ennen auringonlaskua mereen ja aaltalle jäähyväisuinneille. Huomenna on ihan kiva vaihtaa maisemaa, mutta kyllä viimeistään ensi talven pakkaspäivinä tulee varmasti ikävä päheetä resorttia, biitsiä ja lämmintä poolia, joista olemme nauttineet kaksi viikkoa. Kävimme päivällisellä Tradewindsissä. Antti söi rakastamansa parmesaanikanan ja minä kokeilin kanaa lime-valkoviinikastikkeessa spagetin kera, oli älyttömän hyvää. Jälkkäriksi suklaakakku ja minulle juustokakku. Palasimme masut herkkuja pullottaen kämpille. Illalla ei jaksettu tehdä mitään pakkailuja vaan nukkumatti kutsui aikaseen.

Share: