Aamiaisen jälkeen ajoimme Reetalle. Miguel on huomenna vapaa päivällä ja ystävällisesti lupasi viedä meitä hienoihin snorklimestoihin. Antilla ei ole vielä omia välineitä, joten lähdimme autolla Reetan opastamana hyvään sukelluskauppaan. Itse asiassa Antti oli saanut snorkkelin ilmaiseksi yhdeltä retkeltä, mutta maski ja räpylät puuttuivat. Hyvät löytyi ja lisäksi kaksi hienoa Polynesia-tyylistä t-paitaa. Minua ärsytti kun miehille on täällä kivan näköisiä paitoja, usein sellaista polynesia-tyylistä kuviota niissä. Miksi ei naisille tehdä yhtä tyylikkäitä, yleensä ne ovat neonvärisiä turistipaitoja. Polynesialaisia tatuointeja bongailee täällä aina välillä, mutta yksikään ei ole ollut naisella. Vähän niinkuin mielenosoituksena ostin itselleni samanlaisen hienon miesten paidan kuin Antti ja lisäksi vaalean sinisen naisten paidan, jossa on pari kimaltavaa kalaa, joka juuri ja juuri ei ole liian mauton. Oxxosta Antti löysi dödöä ja masulääkettä, jotka olivat meiltä lopussa.

Hyvien shoppailujen jälkeen jatkoimme ajamista kohti etelää ja meidän hotellin ohi. Tulimme saaren eteläkärkeen, siirryimme rantatielle, josta oli kauniit näkymät kapealle valkoiselle autiolle hiekkarannalle. Toisella puolella oli matalaa tiheää viidakkoa. Rantaa jatkui pitkälle. Kapeita keppejä sojotti hiekasta. Ne olivat merkkejä honujen munintapaikoista. Honujen lisääntymisaika on toukokuusta marraskuuhun. Ensimmäiset vauvat kuoriutuvat heinäkuussa. Löysimme vihreän perävaunun ankkuroituneena rannan tuntumaan. Reeta tiesi, että se on kilpparien pelastusprojektin, Ecologia campamiento tortugeron, majamaikka. Siellä ei ollut nyt ketään paikalla. Jatkoimme matkaa rantatietä pitkin kunnes tulimme Mezcalitos-ravintolan kohdalle. Siitä tie jatkui saaren pohjoisosaan soratienä, jota voi ajaa vain jeepillä ja asfalttitie jatkui saaren keskikohdan läpi kulkevana tienä San Migueliin. Käännyimme takaisin, jos vaikka kilpparityypit palaisivat. Eivät olleet palanneet, mutta aioimme jäädä valkoiselle biitsille hengaamaan. Mutta juuri silloin tyypit tulivat perävaunun luo. Menimme kysymään, milloin voisimme osallistua vauvahonujen pelastukseen. Meidän onneksemme sellainen järjestettiin noin puolen tunnin päästä. Reeta oli sitä mieltä, että osallistuminen ei ole ennen maksanut, mutta nyt se oli 300 pesoa eli noin 18 € turistilta ja 200 pesoa paikalliselta. Olihan se epäreilua, mutta pieni hinta hienosta kokemuksesta ja meneepä ainakin tosi tärkeään asiaan.

Honubiitsi

Honubiitsi

Muutama pringles ja suklaa chip cookie namaan lounaaksi niin jaksettiin. Vessaksi meille osoitettiin pari puskaa. John toimi muun työnsä ohessa vapaaehtoisena kilppariprojektissa. Hän kertoi meille ensin vähän uhanalaisista merikilppareista ja niiden lisääntymisestä. Tuttua asiaa, mutta oli hyvä palauttaa mieleen. Cozumelissa käyvät lisääntymässä green turtle ja loggerhead. Hawksbill käy vain ravinnon haussa. Emo munii 100-200 munaa kerralla itse kaivamaansa syvään hiekkakuoppaan. Lisääntymiskautena yksi naaras muniin 2-3 kertaa. Sukupuoli määräytyy lämpötilan mukaan, pesän keskiosassa kehittyvät naaraat ja ulko-osassa koiraat. Vauvat ovat munassa 55-56 päivää, jonka jälkeen ne kuoriutuvat. Vauvat kiipeävät toisiaan pitkin kohti hiekan pintaa ja sieltä mereen. Osa ei pääse kiipeämään ylös asti, koska he tarvitsevat toisiansa kiipeämisessä. Kun vauvoja on jäljellä pesässä enää vähän, niin kavereita ei ole tarpeeksi. Ilman ihmisen apua, he kuolisivat hiekan sisään.  Koska merikilpparit ovat uhanalaisia, on tärkeätä, että ihminen auttaa loput vauvat mereen.

Sitten auttamaan vihreä honuja. Ajoimme pienen matkan päähän rantaa. Siellä myös oli keppejä, joissa oli merkintä munimisajasta ja rodusta, jotta voimme tietää, milloin vauvojen voidaan odottaa kuoriutuvan. Meille osoitettiin yksi keppi, jonka vierestä lähti pikkuhonujen räpylän jäljet hiekalla kohti merta. He olivat kuoriutuneet. Johnin lisäksi meillä oli mukana myös naisvapaaehtoinen, joka oli hommissa kolme viikkoa. He näyttivät meille mistä ja miten alamme kuoppaa kaivamaan. Alustuksen jälkeen pyörivin liikkein kuin jätskipalloa kaivaessa. Noin 30 cm:n syvyydessä näkyi ensimmäinen pikkuräpylä. Voi siellä ihan oikeasti oli honuvauvoja. Antti sai ensimmäisen syliinsä. Se oli niin kaunis. Vauvoille tehtiin pieni kuoppa niiden laskemista varten ennen mereen viemistä. Pääsin jatkamaan kaivamista ja varovaisesti siitä kohtaa missä näkyi tummaa. Pikkuhonuja ilmestyi pari kerralla. Yksi oli räpylästä kiinni kasvissa, mikä esti sen liikkumisen. Meille oltiin neuvottu, että vauvoja pidetään kilven kyljistä kiinni. Masu on pehmeä ja se voi herkästi vahingoittua. Oli uskomattoman hienoa kaivaa vauvoja hiekasta. Kun he pääsivät vapauteen he alkoivat kovalla voimalla räpylöidä ja jatkoivat sitä väliaikaiskuopassa. Rikkoutuneita pehmeitä munia tuli myös esiin kaivaessa. Ne laskettiin myös. Muutaman elävän jälkeen vastaan tuli pieniä vaaleita matoja, ne olivat kuolleen vauvan raadon kimpussa. Kuolleita löytyi muutama. Se oli aluksi kovasti järkyttävää, mutta elämäähän se on. Joku muna oli ehjä. Meille sanottiin, että ne ovat punaisempia ja hedelmöittymättömiä. Syvemmältä löytyi vielä monta elävää elämänintoa täynnä olevaa pikkuhonua.

Pesän kaivaminen alkaa

Pesän kaivaminen alkaa

Ensimmäisiä pelasettuja

Ensimmäisiä pelasettuja

DSC_0392DSC_0419DSC_0421

Väliaiainen vauvapesä laskemista varten

Väliaiainen vauvapesä laskemista varten

DSC_0451DSC_0453

Kun vauvat alkoivat kiivetä ylös väliaikaisesta kuopasta, niiden lukumäärä kirjattiin ylös ja saimme mennä vapauttamaan ne mereen. Laitomme heidät muutaman metrin päähän veden rajasta ja seurasimme heidän onnellista räpylöintiä meren aaltoihin, tehden hiekkaan ihanat pikkuräpylän jäljet. Aallot heittelivät pieniä välillä takaisin hiekalle, mutta siitä oli he sitten vain räpylöivät takaisin. Yksi ei osannut lähteä tai oli vain unessa. Laitoin hänet suoraan mereen.DSC_0473DSC_0481

Reeta kaivoi vähän matkan päässä toista kuoppaa. Sitä sai kaivaa syvemmälle. Antti meni jatkamaan sitä kun yletti paremmin. Antti kaivoi esiin yhden, joka oli vielä osittain munassa ja sai auttaa pienen maailmaan. Kolme pikkuista löytyi siitä kuopasta, mutta ensimmäisestä kuopasta oli löytynyt 21, mikä on tosi paljon.

Kaksi pesää oli putsattu elävistä ja kuolleista poikasista ja kuorista. Meille osoitettiin vielä kolmas pesän paikka, josta Reeta alkoi kaivaa. Kaivoimme sitä vuorotellen noin puolen metrin syvyyteen, kunnes pikkuräpylä pilkotti kuopan seinästä. Pesä oli hieman arvioidun kohdan sivussa. Kaivoin kuopan seinää ja sain esiin ison honuvauvakimpaleen. He olivat siellä toisissaan kiinni ja unilla, koska alkoivat liikkua vasta kun otimme heitä käteen. Ensimmäistä kimpaletta seurasi toinen. En ikinä unohda sitä näkyä kun pienet ovat siellä kasassa ja minä saan kaivaa heidät maailmaan. Sieltäkin löytyi yksi osittain munassa ja sain toimia honukätilönä. Kävimme monta kertaa viemässä honuja veden lähelle hiekalle ja seurasimme jokaisen matkaa veteen. Pesä oli kokonaan putsattu kun reilun kaivamisen jälkeen ei tullut enää honuja eikä munia vastaan. Vauvoja oli ollut kolmannessa pesässä ennätysmäärä, yhteensä 35. Keskimäärin heitä on noin kymmenen pesässä. Olimme saaneet auttaa 59 honuvauvaa elämän alkuun. Jokaisela on vain 1 prosentin todennäköisyys kasvaa aikuiseksi lisääntymisikään asti. Toivottavasti joku heistä tulee 20 vuoden päästä munimaan samalle rannalle.

Kolmas pesä

Kolmas pesä

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA

Olen unelmoinut tällaisesta jo monta vuotta eikä meillä ollut mitään tietoa tästä, ennenkuin Reeta kertoi siitä. Projektin ainoa palkkaa saava työntekijä, Pantera, jonka myös tapasimme, aloitti operaation 25 vuotta sitten. Tämä on ensimmäinen vuosi kun muutkin kuin vapaaehtoistyöntekijät saavat osallistua. Tämä oli ehdottomasti matkan paras kokemus ja yksi upeimmista asioista mitä olen saanut tehdä ja kokea ikinä. Meillä ei ole sanoja kuvaamaan miten hienoa se oli.

Ostimme projektin tämän vuoden t-paidat. Ajoimme saaren keskiosan läpi kulkevaa tietä noin 15 minuuttia jaolimme San Miguelissä. Veimme Reetan kotiin ja jatkoimme suoraan meille. Hiekkaa oli naamassa ja muuallakin rannalla ahkeroinnista. Pikaisen putsauksen jälkeen olimme valmiita päivällisbuffettiin. Tänään oli meksikolainen ilta, tortillaa ja sen semmoista. Minulla ei ollut paljoa ruokahalua, joten yritin syödä mikä maistui. Antti söi hyvällä ruokahalulla minunkin puolestani.

Share: