Saimme nukkua ”ruhtinaallisesti” klo 6.30 asti. Lodgemme aamupalasta saimme myös nauttia tänä aamuna ensimmäisen kerran kun emme olleet safarilla aamutuimaan. Omavalintaisen omeletin kanssa oli tarjolla paahtista, hedelmäsalaattia ja jugua. Omatoimiretkemme kohti etelämmässä olevaa Hoedspruittia starttasi klo 7.40. Reilun tunnin ajomatka taittui hiukan huonompikuntoisella tiellä kuin mitä olimme Johannesburgista Phalaborwaan ajaneet sunnuntaina. Asfaltissa oli painaumia ja reikiä, joita oli hyvä varoa ja mahdollisuuksien mukaan kiertää. Moholoholo Wildlife Rehabilitation Centre sijaitsee muhkean vuorijonon suojassa, puolen tunnin ajomatkan päässä Hoedspruitista.

Aamupalalla

Aamupalalla

Klo 9.30 alkoi todella hauskan miehen vetämä esittelykierros. Moholoholo perustettiin 24 vuotta sitten. Sinne otetaan orvoksi jääneitä ja loukkaantuneita villieläimiä. (Jotkut ovat tarjonneet myös kotieläimiä, lemmikkejä ja jopa alkoholisoitunutta sisarustaan.) Monet eläimet ovat tullessaan pahasti loukkaantuneita ja he joutuvat usein olemaan pitkiä aikoja Moholoholossa. Loukkaantumiset saattavat johtua ihmisestä tai muista eläimistä. Territorio-ongelmat ovat suuri syy eläinten loukkaantumiseen. Liian pienellä alueella, jotkut eläimet joutuvat etsimään ihmisasutusten läheltä omaa reviiriään. Yhteydenotot ihmisten tai heidän kotieläinten kanssa johtavat usein eläimen loukkaantumiseen ihmisen toimesta. Joskus siltä voidaan onneksi välttyä ja eläin haetaan Moholoholoon ennen kuin vahinkoa ehtii tapahtua. Eläinten uudelleen asuttaminen on projektin vaikein osuus. Eläimet pannoitetaan ja niille täytyy löytää uusi elinpaikka. Niitä ei voida vapauttaa viereiseen Krugeriin, jossa ne joutuisivat reviirikiistojen uhreiksi. Uudelleensijoituspaikkoina ovat mm. luonnonpuistot.

Hunajamäyrän vauva kiersi hoitajansa sylissä ihmisten silitettävänä. Se olisi ollut suloinen lemmikki, mutta aikuisena vähän liian aggressiivinen. Menimme ensin katsomaan gepardia. Hieman turistiseksi touhun teki se, että jokainen sai käydä ”sipaisemassa” kisua vuorollaan. Cheetah walkin jälkeen tässä ei ollut mitään ihmeellistä. Servaali ja Afrikan ilves olivat aitauksissaan. Jälkimmäinen kuulemma sellainen, joka oli hyvin domestikoitunut jo Moholoholoon tullessa eikä osannut saalistaa mitään. Se kuitenkin sähisi meille mukavasti kun käveli ohi.

Hunajamäyrän vauva

Hunajamäyrän vauva

Afrikan ilves

Afrikan ilves

Hunajamäyrät

Hunajamäyrät

Seuraavaksi menimme tutustumaan lintuihin. Ruma isoripsinen ihmisille keppiä tarjoava hornrabe oli leimautunut ihmiseen eikä siksi pysty elämään vapaana. Hänelle oli tuotu kerran naaras samaan tilaan, jonka hän oli sitten tappanut. Toisessa isossa häkissä oli kotkia useita eri lajeja. Pääsimme sinne sisään ja yhtä sai rapsuttaakin. Sulkaisen eläimen rapsutus tuntui kovin erilaiselta kun mihin on tottunut. Korppikotkahäkissä halukkaat saivat syöttää lihan palan ison paksun hanskan avulla. Lintu tuli istumaan käsivarrelle ja nappasi lihan kädestä. Painoi varmaan 20 kg se lintu.DSC_0989DSC_1013

Jatkoimme tutustumista nisäkkäisiin kun siirryimme leijona-aitauksen luo. Se oli jaettu kahteen osaa, joissa molemmissa asui uros ja naaras. Joku oli pitänyt lemmikkinä seitsemää leijonaa ja Moholoholoon oli soitettu ja tarjottu niitä kaikkia. He kuitenkin pystyivät elättämään vain neljä ja niin neljä aina vankeudessa elänyttä leijonaa saapui Moholoholoon. Vain sellaisia eläimiä pidetään puistossa pysyvästi, jotka eivät ole ikinä eläneet vapaana. Leopardiaitauksessa oli myös uros ja naaras. Naaras tuli esittäytymään meille. Hänelle heitettiin lihan pala puuhun ja näppärästi hän kiipesi sitä sinne hakemaan. Sinne hän jäi oksalle lepäilemään, molemmat takatassut alas roikkuen. Ihan niin kuin meidän murut kotona (mutta eivät kiipeä oikeaan puuhun). Villikoira-aitauksen koirista kaksi sai kiinni samasta heitetystä lihanpalasta. Siihen he jäivät siitä kinastelemaan, kumpikin hellittämättä, muut koirat vierestä seuraten.DSC_0003

Käynti ja esittelykierros maksoivat yhdeltä 130 randia (eli noin 10 €), mikä on tosi vähän. Mitään souvenirshoppia ei siellä ollut eli paikka ei ollut liikaa massaturismilla pilattu niin kuin monet muut mestat. Söimme juguvälipalaa auton luona ennen matkan jatkumista ja vaihdoin vähän pienempiin vaatteisiin, koska päivä oli tähän mennessä lämpimin, noin 20 astetta.DSC_0015

Jatkoimme Moholoholosta eteenpäin kohti Krugeria. Orpen gatelle oli matkaa reilu puoli tuntia. Ohitimme muutaman lodgen, mutta muuten asutusta ei ollut näköpiirissä. Portilla tankkasimme auton ja maksoimme sisäänpääsymaksun, reilu 500 randia. Allekirjoitimme Krugerille vastuuvapautuslapun siltä varalta, että kuolemme tai jotain muuta ikävää tapahtuu kansallispuiston sisällä. Kello oli vähän yli yhden. Sitten vain omatoimisafarille ja leijonan metsästykseen, paluuaika oli klo 17.30 kun aurinko laskee. Antin tehtävä oli ajaa ja tähyillä tien oikeata puolta, minun tien vasenta. Portilta ostettu Krugerin kartta oli meillä apuna, vaikka tiet on kyllä hyvin opastettu. Kasvusto on matalampaa. Puita ja pensaita on harvemmassa kuin Phalaborwan lähellä. Oli jotenkin mukavan jännittävä fiilis olla omatoimisesti safarilla. Ei voinut tietää mikä eläin tulee vastaan seuraavaksi ja miten läheltä. Ajoimme Sataraan menevää asfaltoitua ”päätietä”. Portilta oli sinne matkaa 45 km. Kaikille päätieltä poikkeaville hiekkateille ei saanut omatoimisesti mennä. Ensimmäisenä näimme kolme pahkasikaa. Kohta tuli vastaan viewpoint eli hiekkatie puskien välissä, joka johti näköalaan eläinten juomapaikalle. Kohta tapasimme kolme norsua. Yksi heistä oli ihan pieni lapsukainen, joka kulki aikuisten välissä. Sitten ihan kirjaimellisesti tuli puskista kun metrin päässä meidän autosta käveli arvokkaasti korkea kirahvi ja vähän matkan päässä kaksi lisää. Tuli vähän Jurassic Parkmainen olo kun korkea otus yht’äkkiä ilmestyy viereen meistä välittämättä. Näköalapaikalta näimme kun paviaanilauma oli kerääntynyt juomaan ja temmeltämään.

Jatkoimme Sataraan menevää tietä. Pari kirahvia kulki tien poikki hiljaksiin. Safarilla on kiva fiilis kun eläimiä kunnioitetaan ihan eri tavalla kuin muualla (tottakai, mehän olemme tulleet heidän alueelle). Kirahvi tai norsu saattaa jäädä jumittamaan keskelle tietä ja sitten vain odotetaan (ja nautitaan eläimellisestä näkymästä), että arvon eläin suvaitsee päästää peltipurkissa matkustavat ihmisotukset jatkamaan matkaa. Oli eläin kuinka pieni tahansa, vaikka hiiren kokoinen, niin täällä sen päälle ei ajeta. Ajoimme toiselle näköalapaikalle. Sinne oli viety penkki eli kai siinä uskalsi nousta vähän jaloittelemaan. Tosin omalla vastuulla. Kävimme pikaisesti ulkona. Koko ajan tuli kuitenkin tähyiltyä, ettei vain leijona juuri nyt ilmestyisi.DSC_0028

DSC_0029DSC_0067

Gnu

Gnu

DSC_0064Matka jatkui ja niin armoton tähystäminenkin. Olimme alle kymmenen kilometrin päässä Satarasta kun Antti lähtikin peruuttamaan, oli nähnyt ehkä jotain. No se ei sitten ollut mitään, mutta viereen tulevan auton kuljettaja sanoi, että korppikotkia oli kerääntynyt parin kymmenen metrin päähän. Se tarkoitti mahdollisesti tuoretta tappoa, koska korppikotkat ovat haaskalintuja. Peruuttelimme ja näimme kyllä haaskalintuja kerääntyneenä, mutta ei mitään muuta. Samaan aikaan turistisafariauto tuli viereemme ja opas kysyi näimmekö leijonaa. What, Lion, Where?!!! Saimme oppaalta ohjeet. Muutama sata metriä Sataraan päin, vasemmalla puolella, ennen patoa. Ja kauhealla vauhdilla sinne. Nsemani-kyltin kohdalta vasemmalla puolella hiekkatiella näkyi pari autoa pysähdyksissä. Sen täytyi olla siellä. Osittain puskien reunustamalla aukealla oli matala puu, jonka suojassa nukkui iso vaalea otus parinkymmenen metrin päässä. Ihan totta, se oli näky, jota olimme etsineet kolme päivää, Leijona!!! Kaunis kissa nukkui päiväunia ja me ajelimme hiljaa hyvää kuvauspaikkaa etsien. Pian asetuimme hetkeksi vain katselemaan aitiopaikalle, josta toinen auto juuri lähti. Leijona nosti päätään, katseli ympärilleen ja päätti jatkaa lepoa vielä. Niin se teki muutaman kerran.DSC_0051

Jatkoimme matkaa perille Sataraan asti. Ehkä leijona olisi paikalla vielä kun tulemme takaisin. Satarassa oli souvenirshoppi, ravintola ja vessa. Kun tarpeet oli hoidettu lähdimme samaa tietä takaisin päin. Meillä oli kaksi tuntia aikaa olla portilla takaisin. Ihan leijonapaikan vieressä oli joki, joka kuivuessaan oli jäänyt vain isoksi lammikoksi, niin kuin monet muutkin eläinten juomapaikat. Sen ylittävällä sillalla oli muutama auto pysähdyksissä. Juomapaikalla näytti olevan eläinmaailman konferenssi meneillään. Kolme krokotiiliä lojui hiekalla, pari hippoa lepäili vedessä puhaltaen vettä sieraimista ulos, impaloita oli siellä täällä, paviaanit olivat myös levittäytyneet touhuilemaan, kirahvi näytti johtavan konferenssia rauhallisesti käyskennellen. Tämän paikan takana oli leijonamesta, jonne ajoimme. Siellä hän vielä oli. Asetuimme aitiopaikallemme ja pidimme evästaukoa upean näkymämme äärellä. Kaivoimme metallipurkit kylmälaukusta, Antti veti spaghetti & meatballs –settiä ja minä papuja. Ehkä yksi ikimuistoisimmista aterioista.

Leijona aktivoitui iltaa varten ja lähti autoja kohti. Siitä hän meni ihan autojen välistä hiekkatien viereen pusikkoon. Pari autoa lähti silloin juomapaikan näköalapaikalle päätielle. Me ajoimme ihan leijonan lähellä. Sillä olikin kivekset. Olimme luulleet sitä naaraaksi, mutta läheltä näki, että hän oli nuori uros. Poskien takana kasvoi pientä harjan alkua. Leijona meni juomapaikalle, sinne missä eläinten konferenssi oli juuri ollut. Ei ollut enää, kaikki eläimet paria kirahvia lukuun ottamatta olivat häipyneet. Tie juomapaikan yllä täyttyi autoista. Kaikki odottivat leijonan lähtevän saalistamaan. Hän kuitenkin asettui mukavasti katselemaan eikä tuntunut pitävän kiirettä päivällisen metsästyksessä, eihän vielä ollut edes pimeä. Hetken aikaa seurasimme vielä leijonan rauhallista eloa. Automme viereisessä puussa ja sen juurella oli paviaanilauma. Kun me lähdimme kohti porttia, paviaanit lähtivät myös kävelemään samaan suuntaan. Yksi ihan pikkuinen matkusti kovasti takertuneena aikuisen selkään.DSC_0093

Paviaanit iltakävelyllä

Paviaanit iltakävelyllä

DSC_0116

Matkaa portille oli tunnin verran. Krugersafarimme oli sittenkin saanut onnellisen lopun. Aurinko oli laskemassa. Ainakin kymmenen hengen norsulauma kaiken ikäisine norsuineen ylitti tietä meidän edestä viereiselle hiekka-alueella harvojen puskien suojaan. Auringonlaskua vasten näky oli kaunis. Aurinko ehti painua kokonaan alas ennen kuin olimme portilla. Saimme jättää täydellisen upeat hyvästit meidän Afrikalle.DSC_0118

Portilla vartija halusi kurkata meidän takapaksiin, varmaan siltä varalta, ettemme ole ottaneet impalaa tai leijonaa mukaan. 😉 Meillä oli Phalaborwaan (tai Palapornoon niin kuin sitä kutsuin) noin 150 km ajoa. Moholoholoa kohti ajaessa ihailimme edessä nousevien vuorten siluettia tummuvan taivaan äärellä. Pimeä ehti tulla kun käännyimme Phalaborwaan vievälle valtatielle, mutta tie oli melko rauhallinen. Noin 30 km:n päässä hotellista ajauduimme hetkeksi ehkä asfaltissa olevan kuopan vuoksi tien viereen soralle ja auton vasen puoli tuntui käyvän kovasti maassa. Kohta kuului pihahdus. Antti arveli, että rengas oli ehkä poksahtanut. Ei hänelle ollut tosin ikinä niin käynyt, ei minullekaan. Pysähdyimme tien sivuun katsomaan. Ja olihan se juuri niin kuin Antti arveli, vasen eturengas oli ihan löysä. Ei ihan parhaaseen aikaan tapahtunut, täysin pimeällä tiellä. Onneksi meillä oli vararengas mukana ja Antti oli kerran vaihtanut sellaisen. Minulle koko operaatio oli ihan uutta. En edes tiennyt mikä on tunkki, mutta nyt tiedän. Sen käyttäminen hiekalla ei ollut ihan optimaalista, mutta emme voineet asfaltillekaan jäädä. Muuta vahinkoa ei ollut autolle onneksi tapahtunut. Pultit olivat tosi kovassa, ne sai irti vain kunnon hauiksella. Ihan kiva, että tämä ei tapahtunut Krugerissä, no siellä ei ehkä olisi voinut alkaa vaihtaa rengasta vaan olisi täytynyt pyytää apua. Asfaltti Krugerissä on tosi hyvässä kunnossa, varmaan juuri tämän takia. Siitäkin huolimatta, ettemme olleet enää kansallispuistossa, alkoi mielikuvitus pimeässä tuottaa ajatusta, että kohta metsästä tulee joku kiiluvasilmäinen iso kisu meitä morjestamaan, vaikka sellainen, joka on häädetty reviiritilan puutteen vuoksi. Saimme kuitenkin olla ihan kahdestaan, muutamien autojen ohittaessa meidät silloin tällöin. Tähtitaivas näkyi pimeällä tiellä loistavasti. Jos tilanne ei olisi ollut niin jännittävä, niitä olisi voinut vähän ihaillakin.

Mies hommissa.

Mies hommissa.

Antti sai vararenkaan hienosti paikalleen ja matka jatkui sujuvasti hotelliin asti kokemusta rikkaampana. Olimme perillä kasin jälkeen ja ehdimme vielä hyvin syömään vakipaikkaamme Spuriin, jossa nautimme kunnon pihvit hienon päivän kunniaksi. Oikea syy oli tosin se, että täällä pihviä sai vielä edullisesti (noin 10 eurolla), matkan seuraavat paikat hinnoissaan paljon kalliimpia. Mud Slide pehmiksen kanssa oli yhteinen jälkkärimme.

Illan viini

Illan viini

Share: