Lensimme Aotearoan (Uuden-Seelannin) yön ja aamulla viisi tuntia Hong Kongin aikaa edellä aloimme lähestyä Aucklandia. Mila asettui taas minun syliin unille laskun ajaksi. Aucklandissa olimme paikallista aikaa klo 10.

Passintarkastuksessa saimme puoli tuntia jonottaa Mila sylissä ja ihastuttaa muita turisteja. Oli meillä toki rintareppukin, mutta se on hankala jos on omakin reppu selässä. Laukut tulivat hihnalla jo kun pääsimme siihen vaiheeseen ja Milan rattaat ja kaukalo odottivat pusseissaan hihnan vieressä lattialla. Tullistakin pääsimme sujuvasti vaikka olimme rastittaneet ruuat (pelkkää vauvaruokaa) ja vesiurheiluvälineet. Eli kyllä-rasti ei aina johda laukun purkaamiseen ja kuulusteluihin. Lämpimähkö kesä ja kova tuulen myräkkä odotti meitä ulkona kun hetken tsombailimme autovuokraamobussia etsien. Bussi löytyi tosin ei sille tarkoitettua pysäkkiä, mutta pääsimme kuitenkin kätevästi Ezi-vuokraamoon, joka oli meille uusi tuttavuus. Siellä meni reilu puoli tuntia kun Antilta puuttui kansainvälinen ajokortti, mutta saatiin se kuitenkin hoidettua pientä maksua vastaa. Kysymys kuuluukin miksi kaikki ajokortit eivät voi olla kansainvälisiä ja miksi meidän ajokortissa lukee suomen lisäksi ruotsia eikä englantia mikä olisi paljon selkeämpää ulkomailla. Mila onneksi jaksoi kärsivällisesti odottaa, että saimme valkoisen Toyota Corollan käyttöömme. Antti oli kerrannut vasemman puoleisen liikenteen ja hyvin se tuntui vuoden takaa muistuvan. Navimme ohjasi meidät pikkuteille mitä vähän ihmettelimme, mutta ilmestyi sieltä se isokin tie puolen tunnin päästä. Taakse jäi Auckland, johon tutustumme varmaan paremmin ensi kerralla. Pysähdyimme reilun tunnin ajon jälkeen mäkkiin välipalalle. Olo oli niin nuutunut ja vähän likainen ettei olisi kovin paljon halunnut olla ihmisten ilmoilla. Matka jatkui pian ja vaikka matkaa oli vain noin 180 km, niin se tuntui ikuisuudelta. Iso tie muuttui kiemurtelevaksi, jossa ei voinut ihan rajoitusten mukaan ajaa. Maisemat muistuttivat mäkisten metsien puolesta Etelä-Afrikkaa ja kumpuilevien niittyjen osalta Australian eteläosaa. Havupuut ja saniaispuut kasvoivat vierekkäin. Tien kiharuus ja maisemat olivat hetken aikaa kuin olisi Mauin Hana Roadilla ajanut. Sitten ilmestyi meri meidän oikealle puolelle.

Whangareihin, pohjoisosan ainoaan kaupunkiin, pääsimme yhteensä kolmen tunnin ajon jälkeen. Siellä navimme sekoili muutaman minuutin ja hävitti itsensä kartalta, mutta meidän onneksi jatkoi pian toimimista. Whangarei on pikkuruinen meren kupeessa sijaitseva kaupunki, josta ajoimme nyt vain ohi matkalla kohti Whangarei Headsiä. Loiva kiemurtelu jatkui, mutta nyt meren pinnan tasolla. Lyhyitä puita kasvoi matalassa vedessä. Määränpäämme oli Parua Bay village, jonne navimme pienen Whangarei-sekoilun jälkeen ohjasi kiitettävän hyvin. Meidän viiden päivän mökkimme oli omistajien omakotitalon pihassa. Seinässä oli taulu, jossa luki Welcome Antii + family. Omistaja otti meidät ystävällisesti vastaan ja esitteli meidän airbnb-majoituksen. Sisällä reilun kokoisessa yksiössä odotti hyvältä näyttävät parisänky ja Milan oma matkasänky. Avokeittiössä oli leipää pakastimessa ja mm. jugurttia ja munia jääkaapissa meille.

Meidän mökki

Meidän mökki

Väsymys alkoi olla niin kamalaa että sängyn houkutusta oli vältettävä kaikin voimin. Puoliväkisin oli purettava laukkuja. Ja sitten ihan väkisin lähdimme kärrytellen ruokakauppaan, jonne oli vartin kävely. Turkoosin hohtoinen meri ilmestyi meidän ja muiden talojen takaa. Pienehkö ruokakauppa oli hyvin varusteltu murojen ja keksien osalta, mutta lihapuoli oli heikompaa. Löysimme sieltä kuitenkin tarvittavat sapuskat illaksi ja aamuksi.

Isoja Norfolkin mäntyjä on täällä paljon.

Isoja Norfolkin mäntyjä on täällä paljon.

Meidän terassi

Meidän terassi

Illalla kävin ensin suihkussa ennen kuin totaalinen romahdus tuli. Antti kokkasi meille nuudelia ja kalapaloja. Nuudeli muistutti kovasti Tahitin nuudelia eli oli parempaa kuin meillä. Jälkkäriksi maistoimme paikallisia Hannu ja Kerttu –pipareita. Pieni pettymys oli kun piparipohja olikin enemmänkin digestivekeksipohja. Ruokailua seurasi sitten se totaalinen romahdus kahdeksalta illalla. Mila oli vielä pirteä, mutta ilmeisesti antoi meidän nukkua ja oli aika kiltisti omassa sängyssään. Tai ainakaan minulla ei ole mitään tietoa mistään toiminnasta kahdeksan jälkeen.

Share: