Kello soi viiden jälkeen. Milalle maistui aamupuuro vaikka olikin vähän aikaista. Kuuden jälkeen hyvästelimme RCI-majoituksemme ja auto starttasi kohti Aucklandia. Tiet olivat vielä hiljaisia. Ympärillä tupruttelivat kuumia lähteitä sisältävät vehreät vuoret. Matkaa oli 275 km ja lähellä Aucklandia pysähdyimme MC-aamiaiselle. Mäkissä ei ollut tarjolla vielä perusburgereita, joten oli vihdoinkin kokeiltava aamiaisbagelia munalla. Tässä mäkissä oli tilausautomaatit, jossa sai tilauksen tehdä rauhassa. Ne sopivat kyllä hyvin mäkkiin. No emme käy mäkissä kuin ulkomailla, mutta siellä on yleensä kova hulina ja meteli ja vaikea kuulla ja tulla ymmärretyksi vieraalla kielellä.

Matkassa Aucklandin lentokentälle meni yli neljä tuntia yhdellä pysähdyksellä. Vuokra-auton palauttamiseenkin meni oma aikansa ja sitten pääsimme ruuhkaan kun vuokrafirman paku toi meitä domestic-terminaaliin. Eli emme olleet yhtään liian ajoissa kentällä kun lento lähti klo 12.20. Mutta jonottelua ei ollut check inniin paljon. Milan kamat (laukku, turvaistuin ja rattaat) pääsivät taas ilmaiseksi lentämään. Portille Mila kulki sylissä ja rintareppu meni ruumaan. Helpompi niin kun molemmilla oli omat reput. Yksi Milan huoltotoimenpide tehtiin ja sitten melkein saatiinkin mennä koneeseen. Christchuchiin oli matkalla harvinaisen paljon perheitä ja pieniä lapsia, joulun viettoon varmaan.

Antti otti tehokkaat unet koneessa. Milalla oli paha mieli ja rauhoittui kun sai tissiä. Nyt hän oli ensimmäistä kertaa hereillä nousun, mutta nukahti sitten minun syliin heti ylhäällä.  Lento kesti reilun tunnin. Kun matkatavarat oli saatu hihnalta, löysimme vuokrafirmojen parkkipaikan tällä kertaa helpommin kun kentällä oli selkeät kyltit. Eteläsaaren kesä toivotti meitä tervetulleeksi viileällä ja pilvisellä ilmalla. Huppari olisi pitänyt kaivaa esiin. Saimme odottaa snap rentals –vuokrafirman pakua melkoisen kauan. Kaikki muut pakut kulkivat siinä jo toista kertaa. Ajattelimme, että Milalle tulee nälkä ja ryhdyimme syöttämään hänelle sosetta. No sittenhän se paku tulikin ja Mila suuttui kun ruokailu jäi kesken. Valtavan mielipahan vallitessa sitten pääsimme vuokra-autofirmaan, jossa neiti rauhoittui. Kaksi tätiä päätti hyökätä heti tiskille tekemään vuokraussopimuksia ja me saimme odottaa. Meillä oli matkaa vielä 360 km tänään kun Dunediniin olimme ajamassa.

Christchurchin lentikentällä

Christchurchin lentikentällä

Saimme ihan samanlaisen auton käyttöömme kuin pohjoissaarella, valkoisen toyota corollan. Nälkä alkoi meilläkin olla kova kun olimme syöneet vain aamiaisen mäkissä. Aioimmekin pysähtyä syömään heti seuraavassa pikkukaupungissa, mutta ei mäkkiin. Minun teki mieli pizzaa ja kun näimme seuraavassa kaupungissa Pizza Hutin ja KFC:n niin pysähdyimme. Pizzaa ei kuitenkaan saatu. Pizza Hut oli taas sellainen pelkkiä sliceja myyvä pikkupuoti, josta haettiin take awaynä. Olkoon se sitten Slice Hut, mutta alkuperäinen Pizza Hut ei ainakaan. Päädyimme sitten viereiseen KFC:hen syömään isoa korillista kanaa, muusia ja ranskalaisia. Oven vieressä oli muovinen tanssiva joulupukki, joka lauloi lähes tauotta Jingle Bell Rockia.

Matka jatkui, vasemmalla puolellamme meri silloin tällöin pilkahdellen ja oikealla puolella kaukana vuoret. Ohitimme pieniä kyliä, jotka olisivat voineet olla suomalaisiakin. Alle tunnin päässä Dunedinista maisema muuttui. Vasemmalle puolelle ilmestyivät autiot pitkät hiekkarannat lahtineen. Rautatie kulki myös rannasta. Olimme saaneet alkuperäisestä navin aika-arviosta kurottua 20 minuuttia, mikä tarkoitti sitä, että ehtisimme klo 22 kiinni menevään ruokakauppaan. Reitti muuttui hyvin mäkiseksi, pitkiä korkeita mäkiä ylös ja alas. Pian huomasimme olevamme aika korkealla vuoristossa. Aurinko laskehti ja ilta hämärtyi pikkuhiljaa. Kun käännyimme vuorilta alas, Dunedin näkyi alhaalla meren rannalla. Ihan kuin olisimme maailman eteläreunalle laskeutuneet. Dunedin on vanha brittiläistyylinen yliopistokaupunki, jossa sijaitseva Otagon yliopisto on maan vanhin. Ajoimmekin vanhojen kirkkojen, koristeellisen vuonna 1906 rakennetun rautatieaseman ja modernimman yliopistorakennuksen ohi kun navimme ohjasi meidät Pak’n saven pihalle. Meillä oli jopa puoli tuntia aikaa ostella ruokia. Antti olisi ostanut myös olutta ja viinipullon, mutta ne jäivät kauppaan, koska Antin passi oli autossa. Ajokortti ei täällä kelpaa ulkomaalaisilta henkkarista. Passia hän ei olisi ehtinyt hakea kun kauppa oli menossa kiinni. Minä olin jo siinä vaiheessa imettämässä Milaa autossa kun hänelle oli taas tullut kova nälkä kesken ruokaostosten. Jos Mila olisi ollut mukana vielä kassalla, papereita ei varmaan olisi kysytty.

Majoituksemme oli melkein keskustassa maailman jyrkimmän kadun juurella. Airbnb-kohteemme oli tällä kertaa vanhan talon yläkerta, jossa oli kahvila alakerrassa. Avaimet saatiin pihan lokerosta koodilla. Sisällä soi joululaulut. Antti luuli, että siellä on joku soittamassa pianoa, mutta minä arvasin, että siellä on smart tv:ssä youtube päällä. TV:ssä oli takka ja hartaat joululaulut soivat. Melkoinen tervetuliainen jouluna. Kämppä oli muutenkin jouluinen; puinen lattia, punaiset nojatuolit, musta sohva, vanhat koristeelliset peilit olohuoneessa ja makuuhuoneessa, mutta kuitenkin uusittu keittiö ja kylppäri. Makuuhuoneessa odotti muhkean pehmeä sänky ja Milalle tietysti oma uuden näköinen matkasänky. Kannoimme tavaramme sisälle ja asetuimme kodiksi tähän mielenkiintoiseen asumukseen. Joululaulut saivat soida.

Uudessa kodissa taas

Uudessa kodissa taas

Sijainti: Taupo – Dunedin, New Zealand

Share: