Meillä oli tänään melko aikainen herätys kun klo 9 lähdimme ajamaan pohjoiseen, Kaikouran pieneen kaupunkiin. State High Way 1 oli sinne auki päivällä, mutta meni yöksi kiinni. Siellä tehtiin ilmeisesti jotain tietöitä. Jonkun aikaa se oli ollut kokonaan suljettu marraskuisen maanjäristyksen takia, jolloin monta kohtaa asfaltista meni hajalle ja kalliolta tuli kivivyöry, joka tukki tien. Osa teistä Kaikouran ja muiden kaupunkien välillä on edelleen suljettu ja kiertotiet vievät puolesta tunnista moneen tuntiin enemmän aikaa. Matkalla kuitenkin meitä hämäsi oranssi Kaikoura-kyltti vasemmalle pois high wayltä, mutta jatkoimme high waytä kun se netin mukaan on auki. Reilun kahden tunnin matkasta suuri osa  kului merenrantatiellä. Loppumatkasta tulimme ilmeisesti maanjäristyksen vahingoittamaan kohtaan, kun siinä oli vain yksi kaista käytössä muutaman sadan metrin matkalta ja liikennevalot näyttivät kumman suunnan autoilla on kulkuvuoro. Siinä odotellessa hirmuisen paljon amppareita pörräsi odottelevien autojen kimpussa. Onneksi ei tarvinnut lähteä pois autosta, en olisi lähtenyt ja ampparit jäivät pois kyydistä kun pääsimme taas liikkeelle.

Kaikoura on pieni kaupunki rantavuoriston suojassa lahden poukamassa. Keskusta on parin sadan metrin pituinen katu souvenir- ja vaatekauppoineen turkoosin meren äärellä. Tänään oli Eteläsaaren kesän lämpimin päivä, yli 25 astetta. Olimme varanneet peräkkäiset Seal Swim –retket kun Milaa ei voinut ottaa mukaan pikkuveneeseen. Olimme kysyneet sitä sähköpostilla jo etukäteen ennen kuin varasimme retket. Seal Swimin toimisto oli keskustassa. Märkäpuvut roikkuivat sen edustalla auringossa kuivumassa. Ilmoittauduimme retkille ja siinä oli vähän säätöä sitten Milan hoitovuoron vaihdon kanssa, mutta saimme sen suunniteltua kelvollisesti. Olimme tunnin etuajassa, mikä oli hyvä, että ehdimme syömään. Pari ravintolaa löytyi, mutta ne eivät olleet auki. Yhdestä kahvilasta ostimme sitten isot kanawrapit, jotka täyttivät masua hyvin.

Kaikoura

Kaikoura

Klo 12 olimme valmiina taas Seal Swimin toimistolla. Minä olin ensimmäisenä menossa uimaan. Minun lisäkseni retkelle lähti nelihenkinen ruotsalaisperhe. Puimme paksut märkäpuvut päälle ja muuta en sitten tarvinnutkaan kun minulla oli omat räpylät, snorkkeli ja maski. Antti jäi Milan kanssa keskustaan kun me kiipesimme nakinkuorissamme bussiin, jolla piti ajella vielä seitsemän minuuttia pikkuruiseen satamaan. Lämpimän päivän vuoksi siinä tuli aika kuuma, mutta viilennys odotti. Pikkupaatissa saatiin jo vähän vettä päälle kun ajoimme kovaa hylkeiden luokse. Matkalla näimme pingviinin uivan veneemme vierestä. Uuden-Seelannin karvahylkeet odottelivat meitä kivinyppylöillä kellien. He tulevat sinne lepäämään saalistusreissulta, mutta varsinkin näin kuumana päivänä heille tulee jossain vaiheessa kuuma paksun eristävän turkin alla ja he polskahtavat veteen viilentymään. Yksi laskeutui juuri veteen samaan aikaan kun  minäkin ja näin hänen vilahtavan minun altani. Näkyvyys ei täällä ollut yhtään niin hyvää kuin Poor Knightsissa, vain noin kolme metriä jos sitäkään. Suuret merileväkasvustotkin olivat minulle aika uusi juttu kun näin etelässä ollaan vaikka niitä kyllä oli jo edellisessä paikassa, mutta vain pohjassa. Myös märkäpuvulla snorklaaminen oli minulle uusi juttu. Se oli paljon kömpelömpää kun puku kelluttaa. Ei ollut yhtään niin merenneitomainen olo kuin pelkissä biksuissa snorklatessa vaan olo oli lähinnä kuin hylkeellä maalla. Kun perhe ja toinen seal swimin miehistä oli päässyt veteen, lähdimme yhdessä kiertämään kalliota, jossa hylkeet lepäilivät. Jonkin aikaa saimme odotella kunne yksi polskahti veteen. Hän vietti pitkän aikaa meidän kanssa eikä häntä tuntunut yhtään häiritsevän kun menimme lähelle, parin metrin päähän. Pakko oli mennäkin, että näki jotain. Pinnalta kieppuvan otuksen  näki hyvin kauempaakin toki, mutta kun pään pisti veden alle niin mitään ei näkynyt ellei ollut lähellä ja välillä eteen sattui vielä kelppikasakin (merileväkasa).OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA

Muutama paistatteleva hylje näytti olevan kuumissaan ja suunnittelevan kastautumista. Niitä alkoi sitten enemmänkin putoilla veteen niin että kohta en pysynyt enää laskuissa mukana, mutta ehkä kymmenen nähtiin vedessä. Kieppumisen lisäksi hylkeet suhasivat välillä todella nopeasti edestakaisin. Ehkä tunnin verran olimme vedessä kunnes palasimme veneeseen. Siellä saimme ruiskuttaa lämmintä vettä märkäpukumme sisään sellaisesta kierreletkusta. Vaikka ei vedessä varsinaisesti kylmä ollut tullut niin tuntui se hyvältä.OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA

Antin bussilastillinen tuli satamaan juuri kun mekin olimme siellä. Mila vaihtoi Antin sylistä minun syliin ja bussi vei meidät takaisin keskustaan. Nopean suihkun ja pukeutumisen jälkeen oli Milan ruokatauko ja sitten lähdimme tyttöjen kesken shoppailemaan. Olin bongannut pikkukaupungista pari mielenkiintoista vaatekauppaa jo etukäteen. Anttikin oli ilmeisesti käynyt Billabongissa kun myyjä heti tunnisti Milan ja arvasi, että teemme jotain uimaretkiä vuorotellen. Billabongista lähtikin sitten mukaan kaksi mekkoa ja lyhyt kukka-lehtihame. Mila viihtyi äitin kanssa pukukopissa omiaan jutustellen. Sitten jatkettiin putiikkiin, jossa oli paikallista designia. Sieltä ostin mm. Milalle hameen ja kiwibodyn sekä ihanan simpukkaan tehdyn turkoosin kipon. Toisesta vaatekaupasta lähti mukaan pitkä hame ja kun kerran hylkeet ovat olleet eteläsaarella kova sana meillä niin pikkuinen hyljepehmo myöskin. Mila jatkoi tissiruokailua pukukopissa ja sitten hän alkoikin olla kovin väsynyt ja simahti heti kun laskin rattaiden selkäosan alas. Kärryttelin edestakaisin katua ja kävimme kivisellä rannallakin. Turkoosi meri houkutteli, mutta tosi kylmäähän vesi oli. Viimeinen hyljeporukka oli vähän yli aikaa ja ehdin jo vähän odotellakin kun kaupat oli käyty ja monet alkoivat sulkeakin, vaikka kello oli vasta vähän yli neljä. Mutta sieltä ne sammakkomiehet lopulta tallustelivat valuvissa märkäpuvuissaan kadun poikki kohti suihkua.

Shoppaillessa

Shoppaillessa

Kaikoura

Kaikoura

Onnistunut hyljeretki ja uiminen olivat tehneet meille sopivasti nälän ja menimme fish and chipsille. Alle kymmenellä eurolla saimme masut täyteen. Sitten kotia kohti, mutta pieni mutka tuli matkaan kun päätie olikin suljettu jo kuudelta. Eli jouduimme kiertotielle, joka onneksi lisäsi matka-aikaamme vain puoli tuntia, mutta oli kyllä rasittava vuoristoinen kiemura. Juu olihan siellä toki kauniit maisemat vihreille vuorille, mutta tässä vaiheessa matkaa Antti oli aika kyllästynyt ratin kääntelyyn ja minä siihen epämukavaan oloon, joka kiemurateillä usein tulee kun istuu takapenkillä. Mila nukkui tyytyväisenä melkein koko matkan, tapansa mukaan. Tämä olikin sitten juuri se tie, jonne aamun oranssi kyltti olisi johtanut eli hyvä, ettemme silloin kääntyneet kyltin mukaan. Perillä kotona oltiin vasta yhdeksän jälkeen ja loppuilta meni laiskotellessa. Chillasin vain sohvalla kun Mila oli suihkutettu, iltasoseiltu ja mennyt nukkumaan.

Sijainti: Kaikoura, New Zealand

Share: