Blogikirjoitukseni painottuvat kovasti reissun päälle. Usein ajatuksia matkailusta tulee myös kotona varsinkin seuraavia kohteita pähkäillessä. Tässä siis joitain ajatuksia nyt kun seuraavaankin matkaan on vielä jonkin aikaa.

Matkailua harrastavana mietin välillä, että mikä onkaan se oikea tapa matkustaa. Siihen toki voisi helposti vastata, että se mikä tuntuu hyvältä. Olen pitänyt itseäni monet vuodet maabongarina. Siitä kertoo 118 käytyä itsenäistä maata ja 129 maata, joiksi meidän perheen laskutavan mukaan lasketaan itsenäisten maiden lisäksi myös epäitsenäiset merentakaiset hallintoalueet. Onhan se kumma jos esimerkiksi Ranskalle kuuluvia Karibian saaria, Intian valtameren Reunionia tai Ranskan Polynesiaa ei lasketa maiksi vaikka ne ovat emomaastaan tuhansien kilometrien päässä. Mitä sitten on elämysmatkailu tai elämysbongaus? Kai se on mitä erilaisimpien kokemusten keräilyä missä sitten onkaan, kaupungeissa erilaisten infrastruktuureiden keskellä tai enemmän tai vähemmän ihmisen kajoamassa luonnossa.

Vuoden 2014 jälkeen en ole kuitenkaan käynyt yhdessäkään uudessa maassa. Enkä enää pidä itseäni maabongarina, koska uusien maiden keräys ei ole enää se mikä saa minut matkustamaan. Matkustustyylini muuttui jonkin verran kun siirryin vanhempieni helmoista matkustamaan nykyisen aviomieheni kanssa. Vuosittaista maabongausta isin ja äidin kanssa muistelen kuitenkin lämmöllä, antoihan se minulle kaikkien yhteisten kokemuksien ohella hyvän kuvan maailmasta. Ne välillä nopeatempoiset perhematkat saivat minut rakastumaan joihinkin paikkoihin ja maihin, niin että niihin oli pakko päästä takaisin ja ajan kanssa kun vain sopiva matkakamu löytyy. Niinpä olen päätynyt mieheni kanssa mm. Etelä-Afrikkaan, Australiaan, Uuteen-Seelantiin, Ranskan Polynesiaan ja jo kaksi kertaa Hawai’ille, vaikka ne maat(/osavaltiot) olinkin kohtalaisen hyvin käynyt. Näillä matkoilla elämykset ovat vieneet mennessään. Kun vaan on ihanampaa uida delfiinien tai hylkeiden kanssa tai katsella pikkukilpparien matkaa mereen kuin bongata joka päivä joku uusi maa, kaupunki tai jollain pistelaskujärjestelmällä luokiteltu uusi maailman osa.

Jossain maassa voi olla nähtävää ja koettavaa moneksi matkaksi vaikka bongari ehkä kuittaisi sen yhdellä käynnillä. Toki käyntien pituudellakin on merkitystä. Jotkut voivat olla reissuillansa puolikin vuotta putkeen, mutta meillä pisin matka on ollut 10 viikkoa ja varmaan pisimmäksi jää. Yleensä lomailemme 3-4 viikkoa kerralla. Nopeat reissailijat ehtivät siinä ajassa tsekata jopa 10 kohdetta. Meille tuo riittää yhden tai kahden maan tarkasteluun. Aina kun me lähdemme Hawai’ilta, suunnittelemme jo koska tulemme uudestaan ja mitä silloin teemme. Jokaisesta maasta ei voi tietenkään noin ajatella, silloin matkailu jäisi aika suppeaksi. Mutta ne jotkut paikat vaan ovat rakkaimpia eikä niistä voi lähteä ellei tiedä, että varmaan tullaan joskus uudestaan. Yhteensä 11 viikkoa Hawai’in saarilla viettäneenä voin sanoa, että vieläkin riittää näkemistä seuraavalle kerralle.

Big Islandilla kävelimme puolitoista tuntia Kilauean laavakentällä nähdäksemme tuoretta laavaa

Rakkaus Polynesiaan alkoi itää jo ensimmäisillä käynneillä, mutta roihahti vasta tanssin myötä. Siellä matkustaminen on aina vähän erilaista kuin muualla, se tuntuu kaukaiselta toiselta kodilta kun ainakin luulee päässeensä niihin saariin enemmän sisälle kuin perusturisti. Tuntuu hassulta, että me tiedämme enemmän hawai’in kielen sanoja ja merkityksiä kuin perus Hawai’illa asuva jenkki. Polynesiassa törmää myös jatkuvasti siihen hassuuteen, että me osaamme ääntää paikalliset nimet paremmin kuin monet paikalliset ihmiset, joista suurin osa puhuu äidinkielenään englantia tai ranskaa. Polynesian kielet (esim. hawaii, tahiti, samoa, maori) muistuttavat hyvin paljon toisiaan ja ovat ääntämykseltään hyvin suomen kaltaisia. Ranskan Polynesiassa olen käynyt neljällä saarella, jotka kaikki kuuluvat samaan Society Islands -saariryhmään. Harvat käyvät muilla saariryhmillä, mutta Tuamotu –saariryhmän atollisaaret haluan kyllä nähdä. Saaret ovat pikkuruisia kun vertaa muihin maailman saariin, mutta silti ne kiinnostavat enemmän kuin esimerkiksi iso Grönlanti. Ei pidä vähätellä noiden kaukaisten Polynesian saarten kokoa. Toiselta leveydeltään Ranskan Polynesia on lähes yhtä leveä kuin Yhdysvallat. Joku varmaan sanoisi, että kaikki ne saaret ovat samanlaisia. Eroja kuitenkin on jos haluaa ne löytää ja uusia kokemuksia nämä saaret tarjoavat meille vielä ainakin jonkin aikaa. Minkäs teet kun tanssi on vienyt sydämen ja vieläpä näin kauas.

Rauskujen ja riuttahaiden kanssa Boralla

 

Kuoriutuneet kilpparivauvat Mauin Kawililipoa-biitsillä

 

No se Polynesiasta, aiheesta, josta jaksaisin puhua loputtomiin. Elämysmatkailun myötä olen myös huomannut, että isoimmat kaupungit eivät ole enää niitä, joihin nykyään menisimme ensisijaisesti. En tiedä olenko sitten vielä lyhyehkön elämäni aikana saanut yliannostuksen kaupunkimatkailusta. Sana kaupunkikierros tuo minulle mieleen kurjat puoli- tai kokopäiväretket turistibussissa ja kun yhtenään piti rampata ottamassa kuvaa jos minkälaisesta monumentista tai kirkosta. Kaupunkimatkailu on toki paljon muutakin kuin hikisiä kaupunkikierroksia ja jotkut kaupungit ovat kyllä kivoja, kuten monen lemppari New York, jossa riittää mielenkiintoista nähtävää vaikka onkin kaupunki. Monet käymäni kaupungit ovat vain sumua päässäni, osittain siksi, että kävin niissä lapsena ja osittain siksi, että käytyjä kaupunkeja on niin paljon. Joidenkin erityisten kaupunkien ohella parhaat meidän perheen matkailun luomat muistot ovat enemmän tai vähemmän luonnon nähtävyyksiä, kuten maailman suurimmat putoukset (Iguassu, Victoria ja Niagara) ja ensimmäinen safarimme Keniassa. Toki muinaiset kaupungit kuten Machu Picchu ja Angkor Wat ovat jääneet myös hyvin mieleen. Nuorempana tosin tykkäsin bongata maailman korkeimpia torneja ja rakennuksia. Mutta nyt kun korkeimpien rakennusten pykääminen on jo melkein kilpavarustelua, olen luovuttanut siinä sarjassa. Matkailun myötä olen innostunut myös valokuvauksesta, sitä kun tulee matkoilla tehtyä aika paljon. Vaikka kaupungeissa on paljon kuvattavaa niin luontokohteiden kuvaus on jotenkin palkitsevampaa. Ne ovat yleensä nätimpiä.

Toki pieni maanälkä minulla kyllä on edelleen ja tavoitteeni olisi käydä 150 maassa jonkun laskutavan mukaan. Eli ehkä se pieni maabongari minussa jossain kytee. Onneksi maailmassa riittää vielä minulle uusia maita ja paikkoja elämyksineen, jotka haluan nähdä ja kokea. Tällä hetkellä suuri mielenkiinto on Ugandaa, Costa Ricaa, Galapagossaaria ja Rapa Nuita (Pääsiäissaarta) kohtaan.

 

 

 

 

Share: