Lentokone on ollut jo jonkin aikaa laskeutumassa. Pitkän odotuksen jälkeen näemme O’ahun maamerkit. Olemme taas kotona. Se on odottanut meitä viime kerran jälkeen kaikki nämä vuodet kun olemme olleet poissa, toisessa kotonamme Suomessa ja muualla maailmalla. Lentäminen on yleisin tapa vaihtaa saarta Hawaiilla. Tunnissa pääsee kätevästi seuraavaan paratiisiin. Kaua’ille päästyämme, ajamme vuokra-autolla ilman karttaa suoraan hotelliimme, oli se sitten Poipussa, Lihuessa, Kapa’assa tai Hanaleissa. Sen saaren tunnemme kuin omat taskumme.

Loppusyksyn ilta Helsingissä on pimeä ja sateinen, mutta mieleni on aurinkoinen, ainakin hetken sillä olen juuri tullut tanssitreeneistä, olen tavannut ihanat tanssiystäväni, treenannut tekniikkaa ja uutta koreografiaa tuleville keikoille ja saanut kunnolla hien pintaan.

”Te mārama i te poiri” (minun valoni pimeydessä).

Onnibussi vie minut takaisin Tampereelle ja kotiin pääsen juuri ennen puolta yötä. Tämä kaikki tuntuu saavan lopullisen tarkoituksen kun pääsen toiseen kotiini maailman toiselle puolelle. Näin ensimmäisen kerran polynesialaisia tansseja Tahitilla vuonna 2000 ja Hawaiilla vuonna 2005, tosin silloin en tiennyt mikä ero on hulalla ja tahitilaisella tanssilla, jota Hawaiin luau-esityksissä myös nähdään. Mutta silloin sain siemenen, joka lähti itämään syksyllä 2007. Waikikilla hula conferenssiryhmän kanssa, Honolulun ja Papeeten tanssistudioissa, Kaua’in biitsillä tai Bora Boralla omalla biitsillä, tanssi tuntuu siellä erilaiselta ja aidommalta. Ensimmäisillä kerroilla meinaan pakahtua innosta ja onnesta.

Aurinkoinen iltapäivä lämmittää kun otamme tarkkoja askelia Big Islandin laavakentällä. Laava on kuivunut mielenkiintoisiin aaltomaisiin muotoihin ja lohkeillut kapeiksi teräviksi kuiluiksi. Siellä täällä pienet vihreät kasvit yrittävät sinnikkäästi elää, jokunen pieni lehua-kukan pensaskin on onnistunut kasvamaan. Mitä pitemmälle kävelemme, sitä harvemmaksi kasvillisuus käy. Kilauean rinteellä näkyy savua, siellä virtaa laava. Kun olemme kävelleet puolitoista tuntia, se virtaa myös meidän jalkojen juuressa. Siihen loppuu meidän taivallus. On aika istua vanhemmalle kovalle laavalle chillaamaan ja syömään eväitä. Illan pimetessä punaisena hohtava laava näyttää loistavan. Täydessä pimeydessä näemme vain laavan ja tähdet taivaalla. Rätisevän laavan vierellä on aika juhlia Pelen, Kilaueassa asuvan tulen jumalattaren upeaa näytöstä. Voisimme tanssia, olemme oppineet kaksikin hula kahiko –tanssia, jotka kertovat Pelestä. Sen sijaan maasto on tanssille epäsuotuisa ja nautimme Pelen voimasta hiljaisuudessa ja pimeydessä tanssimme sanat mielessä soiden.

”E Pele e Pele Ka ’uka ’uli ana, E Pele e Pele Hua ’ina hua ’ina” (Pele liikkuu voimakkaasti eteenpäin.)

Kilauean laava pimenevässä illassa

Ja niin todella liikkuu, laava on tullut meitä kohti monta metriä sen jälkeen kun pari tuntia sitten saavuimme paikalle. Vähitellen olemme huomaamatta perääntyneet Pelen tieltä. Kävelymatka takaisin tehdään taskulamppujen valossa. Olemme pienoiskoossa nähneet kuinka nämä saaret ovat syntyneet merestä ja kehittyneet niin kauniiksi ja vehreiksi. Sitä todistavat aktiivinen Kilauea saarella, joka kasvaa edelleen.

Kapuamme Konan Kahalu’u beachiltä snorklaamaan. Minuun Hawaiin honut eli merikilpparit (tarkemmin green turtles) tekivät vaikutuksen jo ensimmäisellä kerrallani saarilla, mutta tänään on päivä, jolloin snorklaan Antin kanssa ensimmäistä kertaa yhdessä. Meidän ensimmäinen yhteinen matkamme alkoi toissapäivänä kun Antti lensi luokseni Big Islandille, jossa minä olin jo valmiina tanssikavereideni kanssa. Tsekkailemme ”aivokoralleja” kun vastaan ui honu ja leijailee metrin päässä meistä ohitsemme. Tämä ihana yllätyshonu on meidän ensimmäinen yhteinen honukokemuksemme. Samana iltana ajamme Mauna Kea –biitsille, josta sain vinkkiä Hawaiilla asuvalta tuttavalta. Täydellinen iso uimaranta odotti autiona meitä, uimaan leppoisissa aalloissa ja katsomaan pian laskevaa aurinkoa. Pariskuntamatkailu oli meillä vasta harjoitusvaiheessa, mutta siellä omalla biitsillä aloimme ymmärtää, että näistä saarista oli tulossa meidän yhteinen intohimo, rakkaus ja toinen koti.

Auringon laskua autiolla Mauna Kealla

 

Tähdenlennot lentelevät taivaalla. Aaltojen ääni on ainoa, mitä kuulemme pimeällä Kawililipoa -rannalla keskellä yötä. Meidän lisäksi paikalla on muutama muukin samalla asialla. Ensimmäisestä yhteisestä Hawaiin matkastamme on vasta kolme vuotta, mutta osittain toivo tästä hetkestä toi meidät tänne häämatkallamme. Vahtimallamme hiekka-alueella näkyy vastakuoriutunut honuvauva. Se on juuri kiivennyt pesästään hiekan pinnalle ja on aloittamassa pitkää matkaansa mereen. Osa sen sisaruksista on kuoriutunut jo, osa kuoriutuu samana yönä ja osa vasta seuraavina öinä ja päivinä. Pesää vahditaan viikon ajan erilaisissa porukoissa yötä päivää, vaikka suurin osa kilppareista kuoriutuu yöaikaan. Jokaisen matkaa mereen seurataan tarkasti punaisilla valoilla, jotta pikkuiset eivät häiriinny. He suunnistavat kohti ainoaa häilyväistä valon lähdettä, meren aaltoja. Mereen on matkaa muutamia metrejä paikoin upottavassa hiekassa. Pikkutallustelijalta menee siihen helposti yli tunti. Jokainen pikkukilppari joutuu yrittämään monta kertaa mereen kun aallot heittävät ne helposti vain takaisin rannalle, mutta ennen pitkää jokainen pääsee sinne.

Hawksbill turtlen vauva kuoriutunut keskellä yötä.

 

Meidän lempparisnorklauspaikka Mauilla on Halekili beach siellä uiskentelevien honujen vuoksi.

 

Ehkä minun on vaikea selittää miksi juuri nämä saaret tuntuvat kodilta. Toki alan tuntea ne hyvin kun olen siellä monta viikkoa viettänyt, mutta on siinä muutakin. Olen matkustellut paljon, mutta missään en tunne olevani niin kotonani kuin Hawaiilla ja sinne halusin palata jo ensimmäisen vierailuni jälkeen, joka oli  ”vain” viikon mittainen. Ensimmäinen vierailuni Ranskan Polynesiaan oli vuonna 2000, jolloin olin 15-vuotias. Häämatkalla odotankin siis innolla kun pääsen sinne vihdoin uudestaan. Vuodesta 2007 lähtien olen oppinut kymmeniä ’ote’a -eli rumputansseja ja kertomuksellisempia aparima-tansseja. Paikalliset jutut, kuten tahitin kieli, musiikki ja symboliikka/taide tuovat meille heti tutun ja kodikkaan olon, vaikka olemme vasta tulleet tutustumaan näihin saariin. Ne ovat niitä asioita, jotka ovat olleet lähes jokapäiväisessä elämässämme mukana jo usean vuoden ajan.

 

Heräämme aurinkoiseen aamuun Bora Boralla. Nautimme jo kolmatta päivää maailman kuulusta honeymoon-maisemasta Bora Boran Otemanu-vuoresta, jonka huippu on yleensä pilven peitossa. Asumme pienessä hotellissa ja bungalomme on ihan oman biitsimme rannalla. Hotellissa on myös toinenkin seurue, mutta näemme heitä vain silloin tällöin päivällisellä. Siksi tuntuukin, että paikka on meidän oma ja myös laguunin päällä olevan pitkän laiturin iso sänky, joka on tyhjä aina silloin kun me emme ole siinä. Ajatellaan, että Bora Boralla on kallista ja se on totta jos haluaa majoittua laguunin päällisiin bungaloihin tai viiden tähden hotelliin. Mutta yksi niistä asioista, jotka Boralla on hienointa, ei ole yhtään kallista. Koko päivän snorklausretki laguunissa on samaa hintatasoa kuin muuallakin maailmalla, jopa hieman halvempaa. Parin päivän ajan meillä on ollut sellainen olo, että olemme ainoita motullamme (pääsaarta ympäröi ryhmä pienempiä saaria). Retkelle haetaan kuitenkin meidän lisäksi muutama muukin pariskunta motulta ja pääsaarelta. Vaikka Bora Bora elää turismilla, täällä ei ole sellainen olo, että turistilta haluttaisi viedä vain rahat. Retken järjestäjät ovat rentoja eivätkä he kehu saartaan tai sitä mitä kohta näemme veden alla. Saamme kokea Boran omilla aisteillamme ilman tyrkytettyä hypetystä. Laguunissa leijailee sulavasti lepattelevia rauskuja. Niiden joukossa ui pienehköjä riuttahaita pienissä porukoissa. Hiekkapohjasta nousevat korallit sädehtivät parhaimmillaan syvän sinisissä ja vaaleanpunaisissa väreissä. Saamme tutustua rauhassa paratiisin vedenalaiseen elämään ja muodostaa siitä omanlaisemme muiston.

Riuttahaita ja rauskuja Boran laguunissa

 

 

Kun meidät tuodaan iltapäivällä omalle laiturillemme, kierähdän tyytyväisenä sängylle, joka odotti meitä retkeltä. Me emme ehkä ole voineet laittaa kaikkia rahojamme muutamaan hotelliyöhön over water bungalossa, mutta meillä myös on oma sänky laguunin päällä.

Laguunielämää

Suomessa joudumme yleensä tanssiessa käyttämään keinotekoisia kukkia, mutta täällä voin ottaa lavuaarin viereen asetetun plumerian ja laittaa sen korvan taakse.

”Te Pua Noa Noa” (hyväntuoksuinen kukka)”Fa ’ahei noanoa no te purotu tui hanihani manava ia hura mai!”(Hyväntuoksuiset kukat ovat kauniin naisen kruunu, toivottavat hänet tervetulleeksi tanssimaan.)

Kukat ovat lauluissa usein vertauskuvia kauniisiin naisiin. Laguunin vesi liplattaa hiljaa jalkoihini ja tanssin keinunnassa kastelee pareoni helmoja. Olen hetken itse kukkanen, jota aallot heiluttavat hiekkaisella rannalla.

Tanssia Boralla

 

Polynesian saarilla lomaillessa on helppo olla tyytyväinen. Kuka tahansa ihastuu täällä kirkkaaseen turkoosiin laguuniin ja leppoisaan ja hymyilevään elämän menoon, jota ainakin turisteille näytetään. Meidän yksi lempihetkistämme Polynesiassa on vietetty Huahinessa, motu picnicillä. Rantauduimme pienellä turistiporukalla yhteen Huahinen viereiseen pikkumotuun (saareen), istuimme ruokapöytään jalat laguunissa ja nautimme paikallista juuri valmistettua ateriaa. Ulkomaisia oluita mielellään maistelevalle Antille se oli myös hieno hetki, sillä tuolloin hän maistoi ensimmäistä kertaa Tahitin omaa Hinano-olutta. Meille soitettiin kitaralla laulua, johon olin joskus oppinut tanssin.

Huahinen laguunissa

 

Tahitilla olen pienessä jännityksessä kun lähdemme ensimmäiselle tanssitunnille. Jännitys loppuu heti kun pääsemme perille ja olen päässyt esittäytymään tanssin opettajalleni. Tulee kotoisa olo kun alamme tanssia vaikka kaikki muut tunnilla ovat minulle vieraita ja lämmin sateen kostuttama ilmasto on aivan eri luokkaa kuin Suomessa kuumanakin kesäpäivänä. Nämä ihmiset maailman toisella puolella tanssivat ihan samalla tavalla kuin me Suomessa. Toki joitakin eroja on, mutta tekniikka on ihan sama. (No se johtuu siitä, että oma tanssin opettajani Suomessa on ollut saman tahitilaisen tanssin opettajan tunneilla, kuin minä nyt.)

Tahitilla on paljon vesiputouksia, mutta harvaa niistä pääsee katsomaan läheltä.

Illalla kävelemme omalla rannallamme. Tahitilla on lähes pelkästään mustia hiekkarantoja, mikä kertoo saarien vulkaanisesta alkuperästä ja siitä, että se on paljon muita saaria nuorempi. Musta hiekka on ihanan pehmeätä kävellä ja se tarttuu helposti ihoon kun siihen istahtaa. Tämä häämatkamme viimeinen kohde jää myöskin omalla rakkaalla tavalla meille tärkeäksi muistoksi.

Poe rava beach eli Black pearl beach

 

Ymmärrän miksi monet rakastuvat näihin saariin. Silmä ja sielu lepää turkoosin laguunin ympäröimässä vehreydessä. Jokainen käymämme saari on uniikki ja jokaiseen muodostaa ihan omanlaisensa suhteen riippuen paljon siitä, mitä teemme ja koemme saarilla. Tanssin kautta saaria ja niiden kulttuuria on oppinut tuntemaan syvällisemmin. Yksittäisellä matkalla on aina alku- ja loppupisteensä. Mutta kun opettelen tanssia, se on oppimista loputtomiin. Ikinä en voi olla tarpeeksi hyvä. Tanssin kautta saan viettää loputonta matkaani Polynesiassa, olin sitten saarilla tai Suomessa. Kun nousemme kotimatkalle Papeeten kentältä kohti Los Angelesia, Pariisia ja lopulta Helsinkiä, meitä lohduttaa ajatus siitä että palaamme vielä uudestaan. Suomen kotiin on ihana mennä, mutta emme voisi jättää toista kotiamme, jollemme tietäisi, että pääsemme sinne uudestaan.

Share: