Kahden pilvisen päivän jälkeen taivas oli onneksi aurinkoinen ja vain pienillä pilvillä varustettu tänä aamuna kun olimme lähdössä laivaretkelle. Snorkkelikamat mukana ja klo 8 oli haku hotellin aulasta. Mukaan tuli nelihenkinen perhe ja isovanhemmat New Jerseystä sekä naiskaverukset. Onneksi kaikki tuntuivat ilahtuvan meidän pikkumatkustajasta, joka matkusti taas bussissa rintarepussa. Philipsburgin pienestä satamasta lähti meidän pieni Red Baron –laivamme, jonka kapteenina oli saksalaissyntyinen Michael. Hän on asunut myös Australiassa, jossa hänen kaksi lastaan asuvat, mutta sydän oli tuonut hänet takaisin St. Maarteniin. Henkilökuntaan kuului myös toinen mies, jonka puolestaan tyttöystävä oli töiden perässä tuonut tänne. Cabin-tilaa oli niin vähän, että rattaat jäivät paatissa turhaksi. Mila oli sylissä koko ajan varjoisalla peräkannella. Etukannella olisi ollut tramboliinimainen löhöilyalue, joka toki olisi houkutellut. Toisen kädet olivat kuitenkin koko ajan sidottuna Milaan ja ehkä meille kaikille oli terveellisempää olla mahdollisimman varjossa. Kun pääsimme ulos Great Baysta, reilummat aallot alkoivat keinuttaa melko hitaasti kulkevaa paattia. Suuntasimme saaren rannikkoa pitkin pohjoiseen. Matka kesti arviolta puolitoista tuntia, mikä tuntui pitkältä kun laiva hyppelehti koko ajan.

Laivaretkellä

 

Olimme ottaneet pahoinvointipillerit etukäteen, mutta Antille tuli siitä huolimatta merisairas olo. Laiva keinui melkoisesti koko ajan. Itselläkin oli sellainen olo, ettei tee mieli mitään suuhun laittaa. Sitten ihan yht’äkkiä Mila oksensi syliinsä ja minun syliin. Kaikki aamupuurot tulivat ulos. Voi pientä raukkaa. Kukkamekko pestiin meille ystävällisesti ja Milalle vaihdettiin UV-puku päälle. Pieni huonovointinen matkalainen sai sympatiaa kaikilta. Antin paha olo otti myös yliotteen ja oksu lensi myös häneltä, mutta pussiin. Onneksi Murun paha olo ei uusinut ja hän suostui ottamaan vettä.

 

Kun saavuimme Tintamarren hiekkaiselle saaren nyppylälle, aallot hävisivät ja saavuimme turkoosiin matalaan veteen. Tintamarre kuuluu St. Martinin luonnonsuojelualueeseen. Toisella puolella saarta näkyy pitkulainen Anguilla. Minä sain ensimmäisen snorkkelivuoron kun Antti jäi Milan kanssa paattiin. Muutama muukin pieni laiva/vene oli tullut turisteinensa paikalle, mutta liiaksi snorklaajia ei ollut. Tarkoitus oli löytää kilppareita (honuja), eikä se kauaa kestänyt kun ui sinne missä jokunen muukin snorklaaja oli. Siellä ui honu, kävi ruokailemassa pohjassa ja pulpahti pintaan hengittämään. Tällä kaverilla ei ollut kiire. Se selvästi hengasi Tintamarressa pitempään, mutta uiskenteli kuitenkin pian pois ihmisjoukon alta. Päätin palata kohta takaisin laivaan, että Anttikin pääsee. Palatessa tapasin vielä pienehkön piikkirauskun leijailemassa hiekkapohjassa.

Tintamarren honu

 

Tintamarren rausku

 

Vuoron vaihto ja minulla oli Milan ruokinta seuraavaksi ohjelmassa. Aika tuntui pitkältä kun muut olivat vedessä, tosin niitä alkoi pian tulla takaisin. Meille oli hyvän tuoksuiset safkat valmistumassa. Michael grillasi lihaa pyöreässä grillissä. Tarjolla oli perhosmakaroonisalaattia, grillattuja kana- ja naudanlihapaloja, fetasalaattia ja tomaattisalaattia. Erinomaisen hyvää oli kaikki ja hain lisääkin sen verran kuin kehtasin. Antti jäi Mila sylissä syömään kun minä lähdin toiselle snorkkelikierrokselle. Tällä kertaa tapasin isomman honun. Hänellä oli niskassa pieni viruksen aiheuttama fibropapillooma. Ne ovat yleistyneet kovasti green turtleilla. Tämä oli onneksi pieni eikä tuntunut haittaavan honun elämää ainakaan vielä. Tällä kaverilla oli myös toisessa evässä pieni metallinen tagi ilmeisesti konservaatioprojektin toimesta. Eräs idiootti nainen yritti mennä lääppimään honua kun tämä pyrki pintaan hengittämään. Muut huusivat monta kertaa ”don’t tuch”, mutta nainen ei kuunnellut. Honu pakeni ja laskeutui takaisin alas. Vaikka kaikilla laivoilla varmasti sanotaan, ettei honuihin saa koskea, niin aina löytyy joku pönttö, joka yrittää. Honu ei ollut ainoa iso tuttavuus. Minun ohi ui jättimäinen kala, ehkä barrakuda, mutta lähes metrin pituinen ainakin. Sitä vähän säpsähdin. Muutkin olivat nähneet ilmeisesti saman otuksen, kun olivat päivitelleet sen suuruutta. Myös toinen isompi rausku tuli tavattua pohjassa. Tintamarren hiekka näytti houkuttelevalta. Lähdin käymään vielä siellä, koska laivasta oli sinne arviolta 30 metriä.

Tintamarren honu

 

Safkaus a la Red Baron

 

Taustalla Anguilla

 

Tintamarre

 

Tintamarren rausku

Mila oli päässyt hetkeksi kapteenin syliin kun Antti hyppäsi veteen minua vastaan. Kamera vaihtoi lennossa omistajaa ja Milan vahtivuoro siirtyi taas minulle. Antti uiskenteli loppuajan ja sai Carib-oluenkin kaverikseen veteen. Paikka toi meille eniten mieleen El Cielon Cozumelista, matalaa turkoosia vettä, pieni valkeahiekkainen ranta ja matalaa kasvillisuutta sen takana.

 

Paluumatkan ei pitänyt olla yhtä heilahteleva kuin tulomme, mutta ihan riittävästi aallot paiskivat nyttenkin. Toivoimme kovasti, ettei Mila voisi taas pahoin. Hän onneksi nukahti rintareppuun ja nukkui melkein koko matkan vain pieniksi hetkiksi heräillen. Antille tuli taas paha olo, mutta ruoka pysyi onneksi sisällä kun hän piti huolen siitä, että seisoi koko ajan merta katsellen.

 

Perillä Mahossa oltiin noin viiden aikaan. Hieno retki oli kuitenkin vienyt kaikki voimat. Antilla ja Milalla oli toki ollut rankka päivä, mutta minäkin olin aivan väsynyt. Laivaretki pikkulapsen kanssa oli selvästi rankempaa kuin ilman, vaikka neiti hienosti jaksoikin olla.

Paikka: Sint Maarten/ Saint Martin

Share: