Aamupalamme oli täällä vain leipää ja margariinia, joilla ei pitkälle pötkitty. Klo 10 meidän piti olla autovuokraamossa vaihtamassa autoa pienempään hopeiseen Suzuki Jimnyyn, joka oli kuin pieni maastokuutio. Se kävi näppärästi ja saman tien olimme liikkeellä taas. Marketista Antti kävi hakemassa pringlesiä ja keksiä evääksi. Ajoimme saaren keskeltä menevää tietä pohjoisrannalle Anakena biitsille, saaren ainoalle hiekkarannalle. Anakena oli se paikka, jonne Rapa Nuita asuttavat polynesialaiset ensimmäisenä rantautuivat. Parkkipaikalla oli mielenkiintoinen puuveistos synnyttävästä naisesta ja kätilöstä.

Rannalle ja siellä kohoavalle Ahu Nau Naulle käveltiin palmumetsän läpi. Ahu Nau Naussa on seitsemän moaita, joista kaksi hyvin kärsineitä. Neljällä moailla on hatut päässään. Kauempana puunjuurella istui moain-vartija vahtimassa ettemme mene liian lähelle ukkoja saati sitten häpäisemään niitä.

Ahu Nau Nau

Sitten Anakena biitsille. Jännää, että näinkin kivisellä saarella on melkoisen täydellinen vaaleahiekkainen ranta. Toisessa päässä oli tunnelmaa luovia mustia kiviä veden rajassa, mutta suurin osa rannasta oli hienoa hiekkaa. Vesi oli näin talvella viileätä, sellaista kuin meillä hyvinä kesinä järvissä. Meren nähtyään Mila alkoi ilmoittaa haluavansa uimaan eikä häntä rannalla saatu pidettyä. Neidin oli päästävä veteen. Uima-asu sitten vain päälle ja nauttimaan viileistä, mutta lempeistä aalloista. Me vain kahlasimme tänään.

Marquesas-saarilla kaiverrettu purkkini Tahitilta.

Honuretkemme alkaisi klo 14 joten kohta oli mentävä syömään. Anakenaan jäi vielä tekemistä, joten päätimme huomenna tulla uudestaan ja olihan tämä yksi saaren kauneimpia mestoja. Biitsin reunustalla oli pari ravintolaa, jossa päätimme syödä. Valitsimme tänään kanaruukun, jossa oli currysoosi ja perunaa monessa eri muodossa. Pari kaunista kissaa hengasi ravintolan vieressä. Lounashetki meni kuitenkin aika lailla pieleen kun huomasin, ettei minulla ole repussa meidän kämpän avaimia. Tiesin tarkkaan missä niiden pitäisi olla, mutta niitä ei löytynyt edes mistään muusta taskusta. Kävin Ahu Nau Naun nurtsilla tähyilemässä, jos olisivat pudonneet sinne. Eniten epäilin, että ne olisivat pudonneet vanhan vuokra-auton lattialle lähtiessä.

Anakenan ravintolat

Paluu saaren pohjoispäästä eteläosan Hanga Roaan sujui puolessa tunnissa. Kävimme autovuokraamossa kysymässä avaimista, mutta heillä ei ollut tietoa. Olimme pari minuuttia myöhässä snorklimestasta, mutta se ei haitannut kun meillä oli privaattiretki. Luulimme, että menemme veneellä, mutta retki suoritettiinkin ihan rannassa. Olin etukäteen etsinyt netistä tietoa mahdollisista honubongauksista Rapa Nuissa, mutta en ollut löytänyt juuri mitään enkä ainakaan tietoa siitä, että niitä hengaisi ihan rannassa. Jos sen olisi tiennyt, niin periaatteessa sinne olisi voinut mennä ilman opastakin. Ns. honuretki kuitenkin oli ja minä menin ensimmäisenä. Sillä aikaa Antti meni Milan kanssa kämpille selvittämään kadonneen avaimen mysteeriä. Puin märkäpuvun päälle. Vesi oli kuulemma 15 asteista niin kyllähän siinä kylmä tulee jos lähes tunnin siellä on. Kävelimme noin 100 metriä kivikkoiseen rantaan, josta oli tarkoitus snorklata pieneen venesatamaan. Eipä ole itselle tullut mieleen, että veneidenkin seassa voi ja uskaltaa snorklata ja nähdäkin jotain. Oppaamme puhui hyvin englantia (, toisin kuin monet muut täällä). Hän oli ollut Galapagosilla honuprojektissa mukana. Kuulosti hienolta. Oli kuitenkin kiva kertoa, että mekin olemme olleet sellaisissa mukana.

Sadetta ripautteli hetkisen, mutta se ei uimista tietenkään haitannut. Tuulen kuljettamat aallot pyyhkäisivät välillä vedenalaisen maiseman kuplaiseksi. Kaloja oli kovin monen näköisiä pienellä alueella, kirkkaan oransseista sateenkaaren värisiin. Pienet mustatäpläiset pallokalat uskalsivat tulla lähelle ja olivat kyllä hauskan näköisiä. Brittle star, lonkeroinen meritähti, oli mielenkiintoisen näköinen, mutta en halunnut sitä kuitenkaan kädelle. Sen verran outo kaveri. Honut hengasivat veneiden lähellä. Siellä ne todella olivat. En ollut uskaltanut edes toivoa näkeväni rakkaita honuja täällä. Tapasimme kaikkiaan noin viisi leijuvaa ja pohjassa hengailevaa konnaa. Yksi oli todella iso, isoin ikinä näkemäni yksilö, arviolta 1,5 metrin pituinen kaveri.

Jee snorklitaan Rapa Nuissa!

Tämä oli se isoin kaveri

Kun nousimme rantaan, oppaamme esitteli rantakivillä kasvavia simpukoita. Oli hienoa nähdä ruskea snake’s cowry, jota käytetään täällä erityisen paljon tanssiasuissa ja joita minullakin on.

Tunnin pituinen snorkkelireissu oli ehdoton menestys ja olin vieläkin aivan hämilläni siitä, että honut siellä vain köllivät satamassa enkä ollut tiennyt siitä mitään ennen tätä päivää. Perillä retkikojulla Antilla oli hyviä uutisia. Meidän kämpän avain oli lojunut meidän pihalla. Kun olin riisunut itseni märkäpuvusta ja käynyt pikaisesti ulkosuihkussa, vaihdoimme vuoroa. Antti lähti snorklaamaan ja minä lähdin Milan kanssa katselemaan mahdollisia shoppailuja.

 

Kävimme ruokakaupassa täydentämässä pieniä ruokavarastojamme. Yksin rattaiden kanssa ahtaassa kaakeloidussa minimarketissa oli hiton hankalaa. Etupyörät eivät kulkeneet mihinkään ja ahtailla käytävillä ei mahtunut kääntymään. Jotain pareoshoppailuja tuli täältäkin souvenirshopeissa tehtyä.

Tulimme kämpille suihkuun ja valmistautumaan illan showhun. Mila oli todella kiukussaan kun ajoimme takaisin Hanga Roaan. Sitten alkoi vielä satamaankin ja meillä taisi olla vähän liian pienet vaatteet päällä. Iltaan kuului a la carte päivällinen ja show alkaisi klo 21. Meillä oli melkein kaksi tuntia aikaa syödä. Antti valitsi etelä-amerikkalaisen pisco sour -drinkin, joka oli ihanan kirpeätä. Minun oli tyydyttävä guavamehuun.

Alkupalaksi oli kirkasta keittoa, jossa oli jokunen mokkula, osa oli hyvinkin epäilyttäviä ja Antin keitossa oli myös kalmarin paloja. Onneksi ne eivät olleet osuneet minulle. Antin pääruoka oli pihviä riisin kanssa. Minä valitsin vaaleata kalaa ja ranskalaisia. Mila sai molemmilta, mutta söi aika vähän. Jälkkäri oli mitättömän pieni brownie, jopa lentokonekokoa pienempi.

Milalle oli laitettu pitkähihainen paita päälle, mutta me olimme ihan kesähepenissä. Kaikilla muilla oli kevyet toppatakit täällä Rapa Nuin talvessa. Syömisaikaa oli sopivasti, että ehdimme hyvin yhdeksäksi katsomon eturiviin showta varten. Pieni livebändi ja -kuoro tulivat lavalle. Sitten neljä mies- ja neljä naistanssijaa. Naiset olivat pukeutuneet ruskeisiin simppuihin ja valkoisiin sulkiin. Simppubiksut oli ihan hienot, mutta eivät vaikuttaneet kovin pitkäikäisiltä, koska pari simppua irtosi lattialle. Sekä naisten että miesten liikkeet ovat hyvin samanlaisia kuin Tahitilla, mutta tekniikka on rennompaa. Jossain kohtaa oli jännä kyllä, jotain maorivivahteita käsissä. Soolotanssijan asu oli valkoinen höyhenpötköasu aparimassa, hän oli tosi taitava.

Kyllä teki mieli tanssia ja onneksi se onnistuikin pieneksi hetkeksi. Miestanssija tuli hakemaan naisia ja naistanssija miehiä. Minä olin heti viittaamassa, että haluan lavalle. En ollut pysyä housuissani livemusan kanssa. Silti piti hetki odottaa kun mies tanssitti naisia yksitellen. Olisin halunnut kokonaisen biisin itselleni, mutta sain vain muutaman hetken. Sain kunnian olla viimeinen tanssitettava nainen ja miestanssijalauman ympärilleni, mutta liian lyhyeksi ajaksi. Taisivat kuitenkin huomata, että en ollut ihan amatööri näissä hommissa. Esityksen päätteeksi päästiin Milan kanssa kuvaan valitsemani naistanssijan kanssa.

Miesten keskellä

Sade oli illan aikana loppunut ja pääsimme kuivana kotiin. Suihkuun ei tarvinnut onneksi myöhään mennä. Tuskin siellä olisi lämmintä vettä riittänytkään.

Share: