Heräsin puoli neljältä kokeilemaan suihkua eikä se pettänyt. Sain suihkutella vielä viimeisen kerran itseni juuri ennen lähtöä. Kaikki laukut olivat melkein kiinni laittamista vaille valmiina lähtöön. Mila piti nostaa ylös neljän jälkeen. Antin illalla tekemät aamiaisleivät päätettiin syödä autossa. Oli vielä pilkkopimeää, kun lastasimme auton meidän omaisuudella, kolmella matkalaukulla, kahdella repulla, hoitolaukulla ja kahdella uudella Hinano-kassilla. Jätimme hyvästit enemmän kuin mieluusti viimeiselle majoitukselle. Mila meni jatkamaan yöuniaan omaan istuimeensa. Antti joi murukahvinsa pullosta.

Kahvipullo

Me huomasimme vasta nyt, että tie Calamaan oli pitkälti pientä ylämäkeä, jossa meidän automme ei jaksanut kiivetä ihan niin lujaa kuin olimme toivoneet matkan sujuvan. Ylämäki onneksi loppui puolessa välissä eikä varsinaista kiirettä tullut. Calaman valot näkyivät monen kymmenen kilometrin päähän pimeässä yössä, samoin tuulivoimapuiston valaistut propellit. Calamassa reitti lentokentälle ei ollut ihan parhaalla tavalla opastettu ja ajoimme ensin vahingossa melkein keskustaan. Tankilla meni muutama turha hetki kun bensamies yritti saada Antin kortista lähimaksua toimimaan. Sitten ajoimme vahingossa isolle tielle kun “Salida” (eli exit) -kyltistä olisi pitänyt osata kääntyä lentokentälle. Miksi siinä ei voinut lukea “Airport” tai “Aeropuerto”? Seuraava kääntymispaikka oli ties kuinka kaukana ja meillä alkoi pikku kiire jo olla. Sitten vain hätäuukkari ja hätävalot päällä kaistaa väärään suuntaan pari sataa metriä. Onneksi ei ollut paljon liikennettä.

Olimme kentällä tunti ennen lentokoneen lähtöä. Sen luulisi riittävän, kun ensimmäinen lento oli kotimaanlento Santiagoon. Heti ensimmäisessä check-innissä tuli pientä ongelmaa vastaan, kun lento oli ylibuukattu ja jostain syystä me olimme ”ylimääräisiä”. No me olimme ehkä viimeiset ihmiset, jotka tuolta pikkulennolta pitäisi jättää pois, koska meillä on neljä lentoa edessä ja meillä on lapsikin. Hätä ei kuitenkaan ollut pelkäämämme näköinen sillä osa lennon ostajista ei ollut ilmeisesti tulossa lennolle. Jouduimme kuitenkin odottamaan portilla kunnes muut olivat menneet, että me mahdumme varmasti koneeseen ja onneksi mahduimme. Kahden tunnin lento Santiagoon meni joutuisasti Andien maisemissa ja laskeuduimme ensimmäiseen paluumatkamme pysähdyspaikkaan ennen kymmentä aamulla. Siitä sitten matkalaukut hihnalta ja kärryyn. Lähtöaulan etsimisessä meni tovi, mutta meillä ei nyt ollut kiirettä eikä seuraavan lennon check-in -tiskikään vielä auki. Pientä odottelua tunnin verran siis.

Pääsimme taas ”lapsi-vanhus-vammais-jonoon”, joka oli todella hidas, mutta normijono olisi ollut tosi pitkä. Mila pyöri ympäriinsä nyt hyväntuulisena. Olimme jonossa tunnin ja meitä edellä oli vain kolme pientä porukkaa. Mikä ihme niillä saattoi kestää? Lopulta check-innissä saimme kuitenkin boardingit kaikille lopuille lennoille, joka tuli helpottamaan meidän matkaa Sao Paulossa ja Lissabonissa. Vaikka olimme olleet jonossa heti tiskin avauduttua, meille ei hitaan jonon vuoksi jäänyt kovin paljon aikaa securityjen jälkeen. Menimme burgermestaan syömään lounasta ja siinä se aika sitten menikin. Ravintola oli täynnä äänekkäitä teinityttöjä. Otimme perushampparit ja minä sain jälkkäriksi vielä brownien jätskillä. Oi se oli juuri sellainen jenkkityylinen ihanan lämpöinen ja pehmeä brownie. Meille tuli melkein kiire boarding-jonoon kun pääsin vielä siivoamaan Milan löysiä kakkoja vessaan. Ahtaassa vessassa vaipan vaihtaminen oli jotenkin tuskallista, kun kakkaa riitti vaan. Ihan turhaan kiirehdimme. Boarding-jonot muodostuivat ihan kuin boarding olisi alkanut, mutta jono ei edennyt mihinkään. Lopulta istuin lattialle muiden jonottajien tavoin ja Mila yritti saada kaveria viereisen jonon tytöstä. Istuttiin siinä noin 45 minuuttia ilman tarkempaa tietoa lennon lähdöstä. Melko surkea esitys Gool-lentoyhtiöltä. Rattaat luovutettiin portilla ja tarkoitus oli henkilökunnan mukaan, että saamme ne heti lennon jälkeen takaisin Sao Paulossa. Siitäkin huolimatta rattaisiin tuli kaikkien kohteiden merkintä Helsinkiin asti.

Nousu meni taas Milan kanssa painiksi, mutta hän rauhoittui sen jälkeen päiväunille. Neljän tunnin lento Santiagosta Sao Pauloon sujui aika paljon maisemia katsellessa. Ylitimme ensin lumiset Andit ja koko loppumatka meni melko matalalla niin, että maahan näkyi koko ajan.  Mila söi unien jälkeen kokonaisen putkimakarooniateriansa, joka hänelle oli jätetty odottamaan. Laskeuduimme Sao Pauloon puoli kahdeksalta illalla, melkein ajallaan vaikka lento olikin myöhästynyt tunnin. Rattaat eivät olleetkaan odottamassa kun poistuimme koneesta. Kysyimme rattaista ja meille sanottiin että poliisi on kieltänyt rattaiden tuomisen kansainvälisten lentojen välillä. Eli ne menevät suoraan Helsinkiin. Toivottavasti löytyy jotain lentokenttäkärryä sitten.

Andien yli

Sao Paulossa oli hyvin järjestetty transfer-systeemi. Ei tarvinnut turhaan mennä passintarkastuksiin vaikka vaihtoi terminaalia. Yksi turvatarkastus vain. Mutta hitonmoinen kävely oli seuraavalle portille. Mitään matkalaukku- tai lastenkärryjen tapaista ei havaittu. Antin piti kantaa Milaa ja sitten meillä oli vielä liikaa kannettavia käsimatkatavaroita. Toinen Hinanokassi painoi yli 10 kg. Raahaaminen alkoi käydä tuskalliseksi kun matkaa riitti vaan. Ensi kerralla pitää ottaa joku cabin baggage rulallaukku mukaan jos on oletettavissa, että tavaramäärä kasvaa. Kannettavien ylimääräisten kassien roudaaminen on aika peffasta nyt kun on lapsikin mukana. Meillä oli 45 minuuttia aikaa shoppailla kun pääsimme vihdoin oman portin tuoleille majoittumaan. Olin nähnyt matkan varrella pari mielenkiintoista laukkukauppaa ja mieleni paloi sinne takaisin. Onneksi meillä oli sen verran aikaa, että ehdin sinne. Antti jäi Milan kanssa piirtämään. Michael Korsin putiikissa rakastuin erääseen käsilaukkuun, jossa oli pinkkejä kukkia. Vaikka matkabudjettini oli toki tässä vaiheessa alkanut jo paukkua, niin credittiä oli sen verran jäljellä, että sain ostettua oman uuden kultani. Oli niin hienoa kun myyjä osasi englantia. Lyhyen vierailun aikana olimme huomanneet, kuinka nämä ihmiset lentokentällä todella osasivat puhua meidän kanssa ja se oli todella virkistävää Chilen (varsinkin San Pedron) englannin taidottomien jälkeen. Tuntui kuin olisimme taas sivistyksen parissa.

Se ilme kun olen juuri ostanut ihanan laukun Brasiliasta. 😉

Antti ehti ostaa yhden hodarin ja Mila piirrellä, mutta enemmänkin olisin mieluusti Sao Paulon kentällä viettänyt aikaa. Reilun yhdeksän tunnin lentomme Lissaboniin oli yölento TAP Portugalilla. Saimme neljä istuinta käyttöön, kun lento ei ollut ihan täynnä. Se oli luksusta meille. Nousu meni hyvin Milan tutkiessa lentoyhtiöltä saamaansa puuhapussia, josta löytyi mm. vihreät pitkät lentokonesukat, maita, kaupunkeja ja lippuja sisältävät pelikortit. Päivällisen hän oli hereillä ja aterioi omaa kana-riisi -annostansa. Söi lähinnä riisiä ja paistettua kurpitsaa, sekä suklaakakkua. Pitkään meni ennen kuin hänet sai nukkumaan. Selvästi väsynyt Mila könysi jatkuvasti uniasennostaan ylös. Lopullinen uni tuli vasta kun valot pimenivät. Mila sai kokonaista kaksi istuinta tilaa nukkua meidän välissä.

Korttipuuhaa Milalle. Uudet sukat hän veti heti jalkaan.

 

Päivällinen ennen yöunia.

Sain reilun tunnin nukuttua, sitten ei vain enää nukuttanut ja päätin katsoa komedialeffan Game Night. Toisen tunnin unta sain leffan jälkeen. Mila nukkui onneksi kunnolla monta tuntia. Aamupäivällä Portugalin aikaa laskeuduimme viimeiseen pysähdyspaikkaamme, jossa meillä oli noin 12 tuntia aikaa.

Rattaat odottivatkin meitä koneen ulko-ovella. Kyllä joka paikassa on niin eri säännöt, että ikinä ei voi tietää miten asiat menevät. Meillä oli vähän erimielisyyttä siitä mennäänkö hakemaan Milalle Portugalin maapiste. Minä halusin kovasti sitä kun Boliviaa ei oltu saatu. Olisin toki halunnut mennä ihan Lissabonin keskustaan käymään, mutta käsimatkatavaroita oli niin paljon, että se tuntui liian vaikealta eikä Antti todellakaan suostunut siihen. Teimme siis kompromissin ja menimme passintarkastuksesta ulos ja kentältä ulos hakemaan Milalle pistettä. Kun vaatetta ja lentosukkia oli vähennetty vessassa, otimme hetken kuvia ulkona pienessä puistossa. Se kelvatkoon Milan Portugalin vierailuksi. Kuka tietää koska tulemme “oikeasti” Portugaliin.

Milan ehkä vähän pikainen maabongaus Portugalissa.

Meillä oli boardingit, joten yritimme takaisin kentälle securityn taakse. Se ei ollutkaan niin yksinkertaista. Meille sanottiin ettei meillä ole vielä lupaa mennä sinne. Sanoimme, että meillä on boardingit valmiina ja olemme juuri tulleet Sao Paulosta. Yhtä hyvin olisimme voineet kävellä suoraan connections-kylttiä seuraten, mutta menimmekin käväisemään ulkona. Onneksi saimme luvan mennä sisälle, kun virkailija soitti jollekkin. Pääsimme etsimään epämukavat penkit, jonne asettua nukkumaan. Mila nukahti rattaisiin. Me kävimme vuorotellen vähän peseytymässä vessassa. Oli ihanaa saada naama ja kainalot pestyä jo pitkän matkustamisen jälkeen. Antti ryhtyi lattialle nukkumaan. Minä kirjoittelin, mutta en jaksanut kauaa. Uni halusi tulla ja asetuin kahdelle penkille erittäin epämukavasti. Uni tuli.

 

Nukuin reilun tunnin, jonka jälkeen olin edelleen ihan väsynyt. Oli pakko ottaa cofi-tab. Ja sillähän virkistyin. Antti kävi tutkimassa kentän muita fasiliteettaja. Kun Mila heräsi uniltaan, hän pisteli poskeensa kokonaisen lihaisan pilttipurkin. Kunnon reissuneiti kun liha-ateriakin maistuu paremmin kylmänä kuin lämmitettynä. Antti oli löytänyt ison tax freekaupan toiselta puolelta kokonaisen shoppailu- ja ruokailualueen. Ihanaa koko päivä aikaa Lissabonin kentällä ja täällä sittenkin on tekemistä ja shoppailtavaa. Cofi-tab -pörinöissä ja edelleen onnellisena uudesta Michael Kors -laukustani, lähdin Antin ja Milan kanssa katsomaan sopivaa lounaspaikkaa meille. Valitsimme KFC:n, jota emme olleet tällä reissulla vielä käyttäneet. Nyt teki mieli KFC-muusia ja kanoja. Milan masu oli onneksi ruokittu täyteen äsken. Kyllä nautin. Nämä ovat niitä ihania hetkiä, kun hieno elämysmatka on tullut onnistuneesti tehtyä, mieli täynnä muistoja, laukut täynnä ihania juttuja ja ihan kohta kotona, jossa pääsee rauhassa käsittelemään kaikkea ja suunnittelemaan tulevaa.

Lentokenttäunien jälkeen lounas taas maistui

Seuraavaksi asetuimme aidatulle leikkialueelle, jossa Mila pääsi laskemaan liukumäkeä ja pyörittelemään lentokonepeliä. Hän sai siellä hetkeksi uusia kavereitakin. Minä pääsin hetkeksi yksin katselemaan kauppoja. Ajattelin käydä laukkukaupassa tutustumassa rullalaukkuihin. Yhdessä olikin mukava mies, joka esitteli minulle tosi hienoja rullalaukkuja, mutta aika kalliita. Hän kysyi olenko Hawaiilta tatujen vuoksi. Siitä saatiin hyvin keskustelu käyntiin. Hän itse oli käynyt Hawaiilla 11 kertaa ja harrasti surffaamista. Guessissä kaksi myyjää tulivat myös ihailemaan tatuja. Toinen kertoi olevansa Nightwish-fani kun kerroin olevani Suomesta.

Antti halusi pikku-unille ja etsimme hänelle yhdeltä hiljaiselta portilta sopivan paikan. Mila alkoi olla väsynyt ja lähdin kärryttelemään häntä, että Antti saa nukuttua. Ei neiti malttanut nukahtaa, mölysi vain ja vein hänet takaisin leikkialueelle. Antti heräili juuri reilun puolen tunnin unilta, kun me menimme takaisin. Meidän portti ilmestyi vasta boardingin aikaan taululle, joten shoppailuaikaa oli vielä kylliksi. Antti piirteli Milan kanssa ja minä kävin vielä kaupoissa. Ostin Victoria’s Secretistä pantterikuvioisen koruboksin kun se vaan oli niin hieno. Starbuckista ehdin ostaa ison chain juuri ennen kuin se meni kiinni.

Meidän portti ilmestyi taululle kymmenen jälkeen, jolloin päästiin saman tien boarding-jonoon. Vielä yksi nihkeä 4 tunnin yölento oli jaksettava. Ihmettelin kun meidän paikka oli exit-rivillä, mutta kohta sieltä tulikin lentoemo vaihtamaan meidän ja meidän edessä olevien paikkaa päikseen juuri sen takia, että lapsia ei laiteta exit-riville. Nousu meni Milalta taas railakkaasti temppuillen ja sitten hän nukahti ylhäällä. Saimme TAPilta ihan kunnon päivällisen lyhyehköllä lennolla. Oli yritettävä nukkua. Nyt oli yö ja perillä meillä olisi edessä pitkä perjantaipäivä. Yöunet jäivät parin tunnin mittaisiksi kun heräilin reilu tuntia ennen laskeutumista. Pitkän pitkän matkustamisen jälkeen laskeuduimme kotiin klo 6 aamulla.

Kun matkalaukut olivat saapuneet hihnalle, koko perhe oli taas koossa ja haimme evästykset matkalle. Antti haki kioskista kahvin ja minä hain Starbuckista chain. Ne läikkyivät melkoisen helposti rattaiden juomatelineessä. Suomessa oli ollut jo usean viikon helleaalto ja ulkona olikin sellainen olo, että olimme tulleet Tahitille tai Hawaiille. Huono puoli tässä oli toki se, että meitä odotti varmaan aika kuuma koti. Jossain vaiheessa voisi jopa tulla ikävä San Pedron kylmyyttä. Sitten auton lastaus, ilmastointi täysille ja matkaan. Kyllähän se oma auto oli aivan eri luokkaa kuin reissun siistit, mutta vähäisesti varustellut vuokrakotterot. Mila nukahti pian ja meillä alkoi railakas automatka kotiin. Antti siemaili kahvinsa ja minä chain, youtube soitti meille mitä me halusimme. Tunnelma oli katossa. Maailman kansalaiset palasivat kotiinsa kokemuksia rikkaampana.

Tällä lastilla kotiin.

45 tunnin matkan teon jälkeen kotona meitä odottivat minun vanhemmat, kisulit, juuri valmistunut makaronilaatikko ja järjetön kuumuus. Suihku teki hyvää, mutta vain hetkeksi. Kohta Antti oli jo pukemassa märkää paitaa päälle viilennyksen hakemiseksi. Unta oli tullut matkan aikana saatua vain noin kuusi tuntia, joten mitään järjellistä ei saatu tehtyä ennen reiluja päikkäreitä omassa sängyssä. Mila oli meistä varmasti kaikista pirtein. Unien jälkeen oli sitten energiaa alkaa purkaa laukkuja verkkaiseen tahtiin. Seuraavaa matkakuumetta saadaan onneksi odotella, mutta siitä huolimatta ensi kesän kohdetta aletaan pyöritellä mielessä varmaan aika pian.

 

 

Share: