Pääsiäissaarelta suuntasimme Chilen mannerosaan. Vaikka rannat ja meri ovat usein merkittävä osa meidän matkoja, niin nyt oli niistä nautittu tarpeeksi Tahitilla, Mo’orealla ja Rapa Nuissa. Oli aika vaihtaa maisemaa täysin. Ehkä viikko aavikolla saisi meidät taas arvostamaan biitsielämää.

Siirtymä Pääsiäissaaren Hanga Roasta Atacamaan edellytti yöpymistä Santiagossa lentokenttähotellissa. Se olikin hyvin odotettu hotelliyö kun viikon cabanassa asumisen jälkeen kaipasimme jo kovasti tasalämpöistä vettä, toimivaa nettiä ja kaiken kruunasi viiden viikon matkamme ainoa buffetaamiainen. Lento Santiagosta Pohjois-Chileen kesti noin tunnin. Laskeuduimme Calamaan, Atacaman aavikolle. Paikka näytti sellaiselta, josta yleensä vain lennämme yli matkalla meren äärelle. Tämän olikin tarkoitus olla totaalinen maiseman vaihdos. Calamaan ei juuri kukaan turisti jää vaan lentokentän autovuokraamojen eteen kertyy pienet jonot ja kun auto on saatu alle, niin hurautetaan parin tunnin verran San Pedroon. Matkaa Calamasta San Pedroon on noin 90 km.

Calamasta San Pedroon

Vaalea hiekkakeidas, kauempana kohoilevat vuoret ja iso tuulivoimapuisto, jonka läpi ajoimme, olivat miellyttävä näky hiljaisella ja onneksi hyväkuntoisella tiellä. San Pedro oli meille kohteena aika lailla tyhjä taulu. Toki jotain tiettyjä juttuja haluttiin nähdä, mutta päässä ei ollut mitään selvää listaa asioista ja tekemisistä. San Pedro on 2438 metrin korkeudessa merenpinnasta. Joten olimme jo aika korkealla ilman varsinaista vuorille kiipeämistä.

 

Hotelli kalleimmasta ja surkeimmasta päästä

San Pedroon, ison tien varrella olevaan ”savimajakaupunkiin” löysimme hyvin. Majoituksemme Cabana Julieta olikin sitten vähän kinkkisempi tapaus. Meillä oli osoite, mutta missään ei ollut kylttiä meidän cabanaan, että olisimme tienneet tulleemme oikeaan paikkaan. Pihoja ympäröi korkeat ruohoaidat, mutta yhdessäkään ei lukenut meidän cabanan nimeä. Yksi pihapiiri kyllä näytti siltä netin kuvien perusteella. Vastaan tulevassa autossa oli ystävällisiä ihmisiä, jotka soittivat meidän puolesta cabanan tyypille, joka ei kuitenkaan osaisi englantia. Olimme olleet oikeassa pihassa ja palasimme sinne. Pihapiirissä oli noin neljä betonimökkiä ja pieni uima-allas. Mitä ihmettä tekee kylmää vettä täynnä oleva uima-allas Atacaman talvessa, jossa lämpötilat laskevat yöllä selvästi alle kymmenen? Meidän mökki oli ulkoa päin… hmmm ehkä asuttavan näköinen. Sisällä meitä odotti tupakeittiö, ihan tunnelmallisen näköinen makuuhuone, toinen makkari kahdella sängyllä ja kylppäri, jossa amme- ja seinälaatat oli laitettu vähän niin sun näin. Päivä oli ollut lämmin, mutta ilta oli viilenemässä ja kämpässä oli aika kylmä. Lämmitintä ei löytynyt eikä cabanan omistaja ymmärtänyt, kun pyysimme sellaista. Keittiön hanasta tuli vain jääkylmää vettä. Suihkusta sentään tuli lämmintä. Tosin en luottanut siihen, että sitä tulee tarpeeksi. No sitten siistin näköinen laattalattia ei tietenkään ollut niin siisti. Kun omistaja ei ymmärtänyt lattiasta mitään, aloin talouspaperilla pestä lattiaa. Sitten hän tajusi, että jonkun pitäisi tulla sitä pesemään. Kysyimme netistä, koska se näytti toimivan olemattomasti. Keittiöstä puuttui roskis. Päätin käyttää roskiksena olohuoneen puista arkkua. Vessasta puuttui saippua eikä minkäänlaisia käsipyyhkeitä ollut, johon jääkylmän veden jälkeen käsiä olisi voinut pyyhkäistä.

Ihmisiä alkoi pyöriä meidän kämpän sisällä ja ulkona. Ei tuntunut ihan siltä, että meidän tuloon olisi mitenkään varauduttu. Kukaan ei puhunut sanaakaan englantia. Joku nuori nainen kävi pesemässä lattian vaaleanpunaisella pesuaineella. Tekniikka oli kuitenkin ihan hakusessa eikä lattiasta tullut todellakaan puhdasta. Sitten hän kävi hakemassa meidän sängystä lakanat ja pyyhkeet, uusia ei kuulunut. Seinän ulkopuolella oli jotkut räpeltämässä ilmeisesti vesijohtojen kanssa jotain. Kokeilin vettä, eikä lämmintä vettä enää tullut. Antti kävi vaatimassa lämmitintä. Sellainen oli toisessa kämpässä. Ilmeisesti lämmitintä lähdettiin hakemaan Calamasta asti. Joku poika kävi hakemassa TV:n kaukosäätimet ja toinen nuori mies toi meille uuden reitittimen nettiä varten. Ei olisi taas yhtään huvittanut alkaa pesemään lattioita talouspaperilla niin kuin Pääsiäissaarella, mutta oli pakko jos halusimme olla sukkasillaan sisällä. Yöstä ei tulisi mitään jos emme saisi lämmitintä ja vaikka saisimme, emme voisi laittaa Milaa yksin kylmään huoneeseen nukkumaan jos meillä on lämmitin makkarissa. Otimme toisesta sängystä patjan ja veimme sen oman parisänkymme viereen Milan omaksi pesäksi. Minä aloin olla pikkaisen kyllästynyt tähän cabana-touhuun. Tyypit toimivat täällä kuin olisivat eilen perustaneet majoitusyrityksen. Maksu piti suorittaa käteisellä ja eniten ihmetytti se, että tämä oli reissun kallein majoitus, hinta oli yötä kohden 123 €. Ihan hotellin hinnoissa oltiin, mutta meininki ei ollut ollenkaan sen tasoista. Ainoat asiat, jotka täällä olivat hyvin, olivat uuden reitittimen avulla hyvin toimiva netti ja se, että vessapaperia oli monta rullaa. Lämmintä vettä ei tullut vieläkään ja nyt jo otti päähän pestä kädet jokaisen vessareissun jälkeen jääkylmällä vedellä. Cabanaan oli tulossa muitakin uusia asukkaita, jotka tulivat ensiksi juttelemaan meille, kun omistajaa ei näkynyt. He osasivat englantia ja saimme heiltä ystävällisesti tulkkausapua. Heidän kauttaan pystyimme pyytämään meille myös lakanat sänkyyn.

Illalla piti lähteä vielä ruuan hakuun tuntemattomaan ja pimeään San Pedroon. Cabanamme piha oli täysin valaisematon, onneksi oli taskulamppuja mukana. Mila oli ollut jo pitkään nukkumassa kun ovelle koputettiin yhdentoista jälkeen. Uusi lämmitin oli saapunut Calamasta. Samalla saimme 20 litran tonkan juomavettä vesiautomaattiin, joka piti toki itse asentaa. Kyllä nämä ihmiset kilttejä olivat ja yrittivät auttaa, mutta mielessä kävi, että ovatko he vain tosi tyhmiä, kun ongelmia ja mokia tapahtui niin monessa asiassa. Ainakin saisimme nukuttua ensi yön. Lämmitin lämmitti yhden huoneen ihan tehokkaasti, mutta koko kämpän lämmittämiseen siitä ei ollut. Veden keittopuuhiin päästiin kuitenkin jo ensimmäisenä iltana, kun minun oli pyykättävä vaatteita.

Ensimmäisenä iltana näytti siltä, että saatamme joutua vaihtamaan majoitusta kesken viikon. Aamulla suihkusta tuli kuitenkin lämmintä vettä tarpeeksi ja koska sitä tuli myös seuraavina aamuina, niin jäimme asumaan tähän cabanaan. Se ei kuitenkaan ollut paras päätös, sillä neljäntenä yönä oli rankkasade ja aamuyöllä heräsimme, kun katosta tippui vettä suoraan meidän sänkyyn. Jouduimme siirtämään sänkyä ja laittamaan kattilan lattialle keräämään putoavaa vettä. Parin tunnin päästä heräsimme toiseen vuotokohtaan. Aamun mennessä sade loppui ja katosta oli vuotanut noin kaksi litraa vettä useasta kohdasta. Vettä oli valunut myös ulko-oven kautta eteiseen parin neliömetrin alueelle. Tuona päivänä oli tiedossa taas lattian pesua talouspaperilla. Antti huomasi, että oli saanut cabanan omistajalta mailia myöhään edellisenä iltana, jossa meille oltiin tarjottu mahdollisuutta vaihtaa kämppää tulevan sateisen yön vuoksi. Tämä meni jo todella pöyristyttäväksi. Meillä oli erittäin huijattu olo. Laitoimme cabanan omistajalle mailia asiasta niin englanniksi kuin espanjaksikin, mutta emme ikinä saaneet vastausta. Emme voineet kuin toivoa, että tämä majatalo joutuu lopettamaan toimintansa mahdollisimman pian.

Tässä mökissä asuimme viikon

 

Makuuhuone ja yksi sängyn valloittaja

 

Lämmittimen vieressä tarkeni kirjoitella

 

Jotain vikaa katossa…

San Pedro

Cabanasta ajoi San Pedron keskustaan parissa minuutissa. Kokonaan hiekan väristä ja paikoin valkoista matalaa kivirakennusta oleva ”savimajakaupunki” oli outo ilmestys. Kävelytiet olivat kapeita kujia. Siksi kadut olivat ihmisten, suureksi osaksi turistien, valtaamia ja autolla ajo vaati kärsivällisyyttä ihmisjoukkojen keskellä.

Kaupungin kirkko on keskusaukiolla, jonne on istutettu muutamia puita. Kaupungin väritykseen maastoutuvan pienen kirkon alttari oli koristeltu nukkemaisilla seinäkoristeilla. Keskustan kaduilta löytyi paljon ravintoloita, pieniä souvenirpuoteja, pari isompaa souvenirbasaaria ja monen monta retkimyymälää sekä rahanvaihtopaikkaa. Souvenirpuodit myivät mm. värikästä pikkukrääsää, villapaitoja, lämpimiä leggingsejä ja kudottuja reppuja. Minä ostin valkoisen neulotun pipon Suomen ja ehkä myös tänne Chilen talveen. Paikka on nuorten reppureissaajien suosiossa, mutta emme me ainoat rattaalliset olleet. Muitakin pikkulapsiperheitä oli, mutta he taisivat olla chileläisiä.

CKunna-ravintolassa tarjoilija puhui erinomaista englantia verrattuna muihin tapaamiimme paikallisiin. Siellä ja parissa muussakin ravintolassa pääsimme nauttimaan livemusiikista, kun kahden hengen paikallinen bändi tuli panhuiluineen ja kitaroineen soittamaan. Tunnelma oli kohdallaan ja ymmärsimme viimeistään nyt mihin olimme sieltä meren äärestä tulleet.

Pääsiäissaaren ”minimarkettiongelma” jatkui täällä. Pieniä ruokakauppoja oli paljon, mutta hyvin erilaisilla valikoimilla. Pian aloimme oppia mistä kaupasta saa lihaa pannulla paistettavaksi, mistä banaania ja mistä jugurttia.

San Pedrossa

 

San Pedron kirkko

CKunna ravintola

 

Turistikrääsän joukossa

Talvinen Atacama

Päivällä lämpötila oli noin 15:ssä asteessa, öisin se laski selvästi kymmenen asteen alle. Paikalliset ja muut turistit kulkivat toppatakeissa tai lämpimissä retkeilyvarusteissa. Antti pärjäsi t-paidalla iltaan asti. Minä tarkenin hupparilla aurinkoisina päivinä. Monet ravintolat ovat ulkoilmaravintoloita, joten niihin kannattaa pukea hyvin. Me jouduimme poistumaan samantien muutamasta kun talvinen viileä tuuli lensi pöytään asti ja minä palelin.

Kun San Pedroon tutustuu netissä, ei välttämättä tule huomanneeksi, että monet kuvat on otettu kesällä. Me olimme siellä talvella (meidän kesällä). Bolivian puolella oleva Laguna Verde sekä useamman tunnin ajomatkan päässä oleva Miscanti Lake jäivät käymättä, koska ne olivat yli 4000 metrin korkeudessa, jossa lumi oli sulkenut tiet ainakin siksi aikaa, kun me olimme San Pedrossa. Tämä tuli meille yllätyksenä ja monena aamuna ajoimme Boliviaan johtavalle tielle katsomaan, onko se vielä suljettu. Se pysyi kiinni koko viikon ja rekkajono siellä vain kasvoi päivä päivältä. Pari paikkaa jäi siis näkemättä, mutta ehkä nuo korkeuksissa olevat järvet eivät olisi olleetkaan niin houkuttelevia näin talvella, luultavasti ennemmin jäässä kuin postikorttimaisen vihreän raikkaita.

Lumiraja Socairen kylässä noin 4000 metrin korkeudessa

 

Valle de la Luna

Kuulaakso on ehkä alueen tunnetuin nähtävyys ja noin 10 kilometrin päässä San Pedrosta. Nimensä se on saanut kuun pintaa muistuttavasta maisemasta. Sisäänpääsy oli 3000 pesoa aikuiselta (eli noin 5 €). Hiekan väriset vuoret, pienemmät nyppylät, paikoin laaja hiekkatasanko, hiekkadyynit ja taustalla kohoilevat lumihuippuiset vuoret tekivät maisemasta omalla tavallaan todella hienon. Kuulaaksoa kannattaa käydä vilkaisemassa myös ylhäältä päin. Calamaan johtavalla tiellä on lookout Valle de la Lunaan ja sen juovikkaille rinteille.

Valle de la Luna

 

Valle de la Luna lookoutilta

Valle de la Muerte

Ihan San Pedron lähellä on Kuolemanlaakso, jonne päädyimme, kun tiet pitemmälle oli suljettu. Tännekkin sisäänpääsy oli lähes ilmainen. Vaikka päädyimme tänne sattumalta, niin kyllä Valle de la Muerte oli ihan käymisen arvoinen paikka. Hiekan väriset vuoren seinämät reunustivat laaksossa mutkittelevaa hiekkatietä. Tämä oli saman värinen mutta ei niin avara kuin Valle de la Luna. Isolle dyynille kiipesi porukkaa lautojen kanssa. Tämä olikin yksi suosittu sandboarding-paikka.

Valle de la Muerte

 

Valle de la Muerte

 

Sandboarding-dyynillä

 

Laguna Trebincke

Laguna Cejar oli Antin mielestä liian kallis (15000 pesoa eli yli 20 € per aikuinen) pelkäksi katselupaikaksi. Siellä olisi ollut uimismahdollisuus, mutta vesi olisi ollut liian kylmää. Päätimme mennä katsomaan toisen suolajärven, Laguna Trebincken, joka oli vain vähän pitemmällä hiekkatien varrella kuin Cejar. Molemmat sijaitsevat Salar de Atacamassa eli Atacaman suolatasangolla, jossa vedet ovat hyvin suolaisia ja maa-aineksessa suolaa on myös paljon värjäten alueen hyvin vaaleaksi. Järven rantaan vei tie, joka oli hiekan ja suolan sekoitusta, mitä lähempänä järveä, sitä vetisempää vaaleata mössöä. Mila kiinnostui siitä ja tutki laatoiksi kuivuneita suolakökköjä. Suolajärven luona tapasimme myös aavikkoketun.

Laguna Tebinquiche

Atacama fox

Road trip talvisessa Atacamassa

Lumitilanne oli vähän helpottanut edellisestä päivästä ja pääsimme toiseksi viimeisenä päivänämme käymään vähän pitemmällä. 30 km:n päässä San Pedrosta on Guatinin muutaman hökkelin kylä, jossa tie jakautui Puritama Springsiin ja El Tatioon johtaviksi. Mila oli juuri nukahtanut hyville päiväunille, joten päätimme mennä ensin kauempaan kohteeseen, El Tation geysireille 90 km:n päähän.

Olimme jo vähän nousseet vuoristoon San Pedroon verraten, mutta El Tatioon johtava tie nousi yhä enemmän. Ensimmäisenä tulimme Putkikaktusten valtakuntaan. Pitkiä ja paksuja kaktuspötköjä siellä täällä, ihan kuin vartioimassa rinteitä, joihin nousimme. Sitten saavutimme avaramman maiseman. Vuoret lumipeitteineen olivat tulleet lähemmäs, olimme ihan juuri saavuttamassa lumirajan. Tie oli hiljainen, mutta jokunen auto kulki samaan suuntaan meidän kanssa. Edessä menevä auto pysähtyi ja samalla bongasimme ensimmäisen laamamme. Sillä oli kolme kaveria, jotka laidunsivat matalaa ruohokasvia muutaman metrin päässä autotiestä. Ei tämä reissu ainakaan turha ollut, kun paikallista eläimistöä oli esillä näin hienosti.

Kaktusmaa

Isot kiven lohkareet ja pienet ruohoiset pensaskököt olivat osittain lumen peitossa. Matala pieni laguuni oli osittain jäätynyt päältä. Seuraava laamalauma yllätti meidät taas pian ja se oli iso. Niitähän oli täällä paljon. Ne olivat mukavia kavereita. Ruokailivat sopivan matkan päässä, mutta eivät juosseet karkuun ihmistä. Tien varrella olevat peuravaroitukset taisivat ollakin laamavaroituksia. (Eivät vain olleet tehneet laamalle omaa kylttiä.)

 

Lumirajalta noustiin vielä, kun maisema muuttui kokonaan lumiseksi ja vuoret olivat todella lähellä. Matkan teko oli hidasta tien mutkaisuuden ja tässä vaiheessa lumen takia. Kesärenkailla oltiin tietysti liikkeellä. Vessahätä alkoi olla eikä toivoakaan wc-fasiliteeteistä ollut. Maisema oli avaraa ja vuorten ympäröimää. Muita autoja ei ollut, joten helppohan siinä oli kyykistyä hetkeksi tarpeilleen. Tuuli oli kuitenkin hyvin kova. Lunta oli tien varressa kymmenisen senttiä.

El Tatioon lopulta saavuttiin kahden tunnin ajon jälkeen (San Pedrosta). Autiolta näytti tämä nähtävyys. Parkkipaikka oli ja talo, joka oli kiinni. Puomi esti autolla etenemisen. Otimme Milan reppuun ja päätimme kokeilla matkan jatkamista kävellen. Geysirit näkyivät parkkipaikalle. Lumessa tarpominen 4321 m:n korkeudessa tuulisessa Etelä-Amerikan talvessa ei ollutkaan niin helppoa ja hetken kuluttua päätimme, että geysirit, jotka eivät edes näyttäneet kovin upeilta, olivat liian kaukana. Meidän jälkeen parkkipaikalle tuli kaksi muutakin autoa. Jotkut muutkin hölmöt olivat lähteneet geysireille talvella, mutta taisivat jo ajoissa huomata, että geysirien lähelle ei ollut asiaa.

Paluumatka oli pientä alamäkeä ja meni tuplasti nopeampaa kuin menomatka. Guatinissa käännyimme Puritamaan. Sinne oli vain 6 km risteyksestä, mutta vuoristoista kiemuratietä sekin. Vastaan tulevan auton kuski sanoi ”cerrado”. Paikka olisi siis kiinni. Menimme kuitenkin perille asti, jossa meille jonkun ystävällisen tulkkaamana selvisi, että paikka on nyt täynnä. Huomenna pääsisimme aamulla klo 9. Ei nyt ihan voittokulkua ollut tämäkään päivä. Käytännössä emme päässeet tänäänkään mihinkään nähtävyyteen, johon olimme aikoneet. Päivä ei kuitenkaan tuntunut hukkaan valuneelta. Road trip oli ollut erittäin mielenkiintoinen. Tässä hyvä esimerkki siitä kuinka matka voi olla joskus tärkeämpi kuin päämäärä.

 

Puritama Springs

Heräsin viimeiseen aamuun innoissani. Ajoimme 30 km San Pedrosta pohjoiseen ja nousimme 3475 metrin korkeuteen. Olimme Puritama Springsin luona klo 9. Pientä jonoa oli lämpimille lammikoille jo nyt, mutta pääsimme sisään, niin kuin meille oli luvattu.  Sisään maksoi 15 000 pesoa (reilu 20 € aikuiselta). Parkkipaikalta oli puolen kilometrin laskeutuminen kävelytietä pitkin kanjoniin, jonka pohjalla geoterminen Puritama-joki virtasi ja muodosti kahdeksan pientä allasta. Puritama-joki ei näkynyt ylös asti, mutta sen synnyttämä ohut kasvillisuuskaistale näkyi kyllä ja paljasti joen olinpaikan. Kylmä vuoristotuuli ylsi syvään kanjoniinkin, joten kylmä ehti tulla, kun vaihdoimme uima-asuihin pienissä muutaman hengen pukkareissa. Paikka oli suosittu ainakin näin talvella. Valitsimme altaan, joka ei ollut ihan täynnä ihmisiä. Vesi oli ihanan lämpöistä, noin 30 astetta, mutta ei liian kuumaa. Meidän altaaseen vettä tuli pikkuruisen putouksen kautta edellisestä ja meidän altaan vesi tippui seuraavaan altaaseen. Altaita ympäröi korkeat ruohikot, jotka olivat innostuneet kasvamaan veden kastelemassa maakohdassa. Kauempana ympärillä oli pelkkää hiekkaista kalliota. Eksoottisessa ympäristössä oltiin. Tänne kannatti ehdottomasti tulla ja oltiinhan tätä jo pari päivää odotettukin. Monien värjöttelyjen jälkeen lämpöisestä lammikosta todella nautittiin, mutta poiskin oli jossain vaiheessa lähdettävä. Reilun tunnin pulikoinnin jälkeen Antti meni ensimmäisenä hyytävän tuuleen hakemaan pyyhettä, johon Mila käärittiin. Lämmin vesi laittoi hyvin veren kiertämään. Kun kuivat vaatteet oli saatu päälle, ilma ei tuntunut enää yhtään niin kylmältä kuin tullessa.

Joki kanjonissa

Puritama Spring

 

Laguna Chaxa

Iltapäivällä suuntasimme alle tunnin ajomatkan päähän Laguna Chaxaan Atacaman suola-aavikolle. Chaxa paljastuikin oikein erinomaiseksi viimeisen päivän kohteeksi. Pääsy sinne oli puoli-ilmainen (3000 pesoa, noin 5 €), vessat olivat käytettävissä, muuta porukkaa oli maltillisesti ja itse nähtävyys eli flamingot näkyivät parkkipaikalle asti. Matalan suolalaguunin viereen keskelle suola-aavikkoa oli raivattu kävelypolkuja. Flamingot kahlasivat matalassa suolalaguunissa ruokaa tonkien, siivilöimällä pieniä rapueläimiä, hyönteisiä ja levää, jotka kasvavat suolaisessa vedessä. Täällä asusteli kolme eri flamingolajia, Andien, Chilen ja Jamesin flamingoja. Nämä kaverit eivät muuta talveksi lämpimämpään niin kuin monet muut linnut, vaan hyödyntävät ravinnon ja elintilan määrän muiden lintujen muuttaessa väliaikaisesti pois.

Tämä oli varsinainen kirsikka hiekkakakun päällä, niin kuin Antti sanoi. Atacaman vierailumme ei ollut tiesulkujen ja vuotavan kämpän takia mennyt joka päivä niin kovin loistavasti, mutta nyt tuli sellainen fiilis, että tärkeimmät oli nähty ja koettu. Laguunin viereen kiviselle aidalle oli kiva kiivetä istumaan ja katselemaan maisemaa, flamingoja, jotka eivät häiriintyneet meidän olemisesta vaan jatkoivat tonkimistaan kaikessa rauhassa. Lopuksi kävelimme lyhyen rakennetun reitin suola-aavikolla. Suolainen hiekka oli kovaa röpelöä, jonka vain laguunit rikkoivat. Kaukana olevat lumiset vuoret ja taivaalle ilmestynyt kuu loivat todella erikoisen maiseman tähän karuun ympäristöön.

Laguna Chaxa

Kun lähdimme takaisin Pedroon, oli sellainen fiilis koko matkasta kuin pitääkin, kaikkensa antanut ja kaikkensa saanut, hieman taas kehittynyt ja muuttunut olo, kiitollinen, mutta myös ylpeä meistä, meidän tiimistä. Seuraavien päivien kotiin paluuta odotettiin jo kovasti.

 

Share: