Costa Rican ziplineja oli kehuttu kovasti ja muutaman päivän pohdiskelun jälkeen päätimme mennä zipline-retkelle. Lähdimme suoraan aamiaiselta pieneen retkibussiin. Turisteja haettiin vielä yhdestä hotellista ja sen jälkeen ajoimme parisenkymmentä minuuttia pelipaikalle, toiselle puolelle Arenal-vuorta kuin missä me asuimme. Aamu oli ollut kirkkaampi kuin eilen, mutta sateet innostuivat tulemaan kun me pääsimme kohteeseen. Hiukan huonot olivat ohjeet, mutta oletimme, että kun reppu oli laitettu lukolliseen laatikkoon ja käyty vessassa, oli haettava varusteet. Sitten piti jonottaa ehkä jopa puolisen tuntia, että pääsimme sky tramillä (kaapelivaunulla) nousemaan ylös. Vähän jännitti, että pelottaakohan minua kohta. Meidän kokemat ziplinet Hawaiilla ja Mexicossa taisivat olla aika pikkuruisia tähän verrattuna. Sade ehti hellittää monta kertaa ennen kuin oli meidän vuoro mennä vaunuun.

Puiden latvojen päällä oli kiva matkustaa, noin seitsemän minuutin matka ylös ziplinen lähtöpaikalle. Matkalla ylös näimme yhden suloisen coatin puussa. Vaikka ohjeistus bussissa oli ollut kehno, niin zipline-henkilökunnan nuoret miehet olivat tosi ammattimaisia ja kivoja. Tarviikin olla, että uskaltaa turvallisin mielin mennä korkeuksiin killumaan. Seitsemän vaijeriliu´un rata alkoi muutaman metrin harjoitusliu´ulla. Siinä oli hyvä vähän muistella, että miten homma meni. Edellisestä kerrasta oli kuitenkin jo viisi vuotta. Toisen zipin alussa olimme 200 metrin korkeudessa ja edessä oli 465 metrin liuku korkealla sademetsän päällä. Se tuntui vähän hurjalta, mutta ei voinut perääntyä vaan lähteä katsomaan miltä se tuntuu. Antti meni ensin. Lähtö tapahtui aina metsän suojissa. Paikan korkeus tuli aistien tietoisuuteen vasta muutaman sekunnin liu´un jälkeen. Yllätyin, että en pelännyt juuri ollenkaan. Vauhti oli niin kova, ettei siinä ehtinyt pelätä. Maisemat sademetsään ja järvelle olivat mahtavat. Tämä oli todellakin jotain mitä emme olleet ikinä aiemmin kokeneet. Aikaisemmat zipit olivat olleet lasten leikkiä tähän verrattuna. Maalia lähestyessä piti muistaa levittää jalat jarrutukseksi. Vau mikä liuku. Olimme molemmat nyt vakuuttuneita siitä, että tähän kannatti tulla. Minun jälkeeni tuli nuori tyttö zip-ohjaajan kanssa. Hän oli niin kevyt, ettei häntä uskallettu laittaa yksin menemään vaan laitettiin kaveri mukaan tuomaan painoa. 

Toinen zip oli 450 metriä pitkä. Maisemat jatkuivat yhtä huikeina. Liikkeelle lähettäjä kommunikoi vastaanottajan kanssa. Kun radalle lähti nainen, hän ilmoitti, että “Julieta is coming”. Kun mies lähti, hän ilmoitti, että “Romeo is coming”. Kaksi nuorta tyttöä menivät yhdessä, toisissaan kiinni. Se oli aika hurjan näköistä. 

Neljättä, 410 metrin pituista liukua odotellessa, alkoi sataa. Sade yltyi hetkessä kaatosateeksi. Maisemat olivat muuttuneet hetkessä. Sade vihmoi niin kovasti silmiin, että oli vaikea nähdä mitään. Sadeveden lisäksi saimme päällemme kuraroiskeet vaijerivälineistä. Sade kesti juuri sen aikaa, että pääsimme neljännen zipin loppuun, sitten taivas kirkastui. No saatiinpahan kokea minkälaista on liukua kaatosateessa. Olimme ihan tyytyväisiä, että sade loppui ja tämä zip jäi ainoaksi ”sadezipiksi”. Viides, 610 metrin pituinen zip, oli ”parizip”. Siinä kulki kaksi vaijeria vierekkäin. Se oli ihan paras. Aurinko oli sateen harmauden jälkeen tullut esiin. Sademetsä kylpi valossa ja paisteessa. Pääsimme liukumaan vierekkäin, nauramaan toisillemme ihastuksesta samalla kun kiidimme kuin linnut. Puolen välin jälkeen minä kuitenkin ohitin Antin ja päädyin häntä ennen perille. 

Seuraavalla odotuspaikalla joku kysyi ”Is that a spider?” Minä olin niin apinamoodissa, että aloin tähyilemään puista apinaa, luulin, että hän tarkoittaa hämähäkkiapinaa (spider monkey). Antti käski minua hyvin pian lopettamaan tähyily ja menemään eteen päin. Vasta muutaman sekunnin päästä tajusin, että oli ollut kyse oikeasta hämähäkistä. Siitä ei sillä erää sen enempää. Myöhemmin Antti sanoi, että se oli ollut ihan kunnon kokoinen. Hyvä, että en ollut sitä nähnyt.

Viimeinen odottelu oli pitkä ja tylsä, osittain pienessä tunnelissa. Kuudes zip oli pisin, 750 metriä ja nopeutta jopa 70 km/h. Nyt laskettiin selvästi puiden tasolle. Zippailu oli lopuillaan. Voi kunpa olisi ollut jäljellä vielä pari kunnon zippiä. Jäljellä oli seitsemäs, vain muutaman metrin zip lähes maan pinnalle. Tämä oli ollut super hienoa, mutta loppui vähän liian aikaisin. 

Bussikuljetuksissa takaisin oli epämääräisyyttä. Ilmeisesti meidän bussi oli mennyt jo, mutta eräs kanadalainen nuori mies oli myös menossa Los Lagosiin ja eräs äiti tyttöineen Springsiin, niin kuljetus saatiin pian järjestymään. Paluumatkalla kuljettaja bongasi meille apinoita puussa. Ne olivat sen verran kaukana, että niitä oli vaikea vesikameralla kuvata (meillä ei ollut järkkää zipissä mukana vaan meidän vedenkestävä aktiviteettipokkari). Mutta näimme ne selvästi, ruskean mustat apinat, joista yksi käveli puussa ja toinen siemaili unta kippurassa.

Springs oli vähän hienompi hotelli. Sen respasta oli upea näköala Arenal-vuorelle. Tuli vähän köyhä olo, vaikka meidänkin hotelli on hieno. Olimme perillä hotellissa kahden jälkeen. Mila oli nukkunut päikkäriä ja Aava oli viettänyt mummin kanssa laatuaikaa. Hän oli ollut kiltisti eikä turhia purnaillut niin kuin usein iltaisin. Meillä oli kaikilla aikamoinen nälkä. Puimme uikkarit ja menimme allasravintolaan. Tarkoitus oli mennä illalla vielä syömään ja nyt syödä vähän kevyemmin. Mila söi taas pelkkiä ranskalaisia. Hän ei ollut koko viikkona syönyt kunnolla mitään muuta kuin ranskalaisia ja pari hedelmäsosepussia. Aamupalailu oli pelkkää näykkimistä ja sieltä mukaan otettuja kakunpaloja ja pipareita hän söi maistellen. Olimme aika ihmeissämme, kun edes pannari ei voinut neidille kelvata.

Sitten uimaan, jonne Mila oli odottanut jo monta tuntia. Mila leikki innoissaan merenneitoa renkaansa kanssa ja toi äitille kukkasia korvan taakse. Hän uiskenteli ja pyöri renkaalla jo taitavasti. 25 asteen altaasta siirryttiin 31 asteeseen. Siellä Mila sai kaverin, englantia puhuvan tytön, joka tuli innoissaan tekemään tuttavuutta. Ilman yhteistä kieltä tytöt leikkivät ja pyörivät renkaillansa kunnes tytön piti lähteä pois. Sadetta pakoon mentiin viereiseen katokselliseen 34 asteen altaaseen, näppärää.

Myöhemmin iltapäivällä mummi tuli vahtimaan tyttöjä kun me menimme vielä viimeisen kerran kahdestaan uimaan. Tänään sai kolme päivää odottamani ananasdrinkin, pina coladan ananaksen sisällä. Se oli paras pina colada ikinä, varmaan kun siinä oli ihan oikeata ananasta. Ananasdrinkki lämpimässä baarialtaassa, aika mahtavaa. Otin tästä ihanuudesta kaiken ilon irti. Olimme jo alle viikon matkustamisen jäkeen huomanneet kuinka vuoristorataa tämä kahden pienen lapsen kanssa matkustaminen on. Jokaiseen päivään kuuluu hetkiä, joina kiroaa lähtöä tällaiselle matkalle, kun molemmat ovat hankalia tai huutavat samaan aikaan tai vähintäänkin peräkkäin. Jokaiseen päivään mahtuu myös hetkiä, joista todella pystyy nauttimaan, elämyksiä kahdestaan tai koko perheen kesken. Niinä hetkinä uhmaikäisen kiukkukohtaukset ja vauvan tyytymättömyys tuntuvat kaukaisilta ongelmilta.

Illalla lähdimme vielä koko porukan kanssa päivälliselle ravintolaan. Jälkeen päin ajateltuna se taisi olla virhe. Aava vaikutti väsyneeltä ja ajattelimme, että hän nukahtaisi rattaisiin jo matkalla. Eipä nukahtanut vaan jatkoi parkua ravintolassa. Minä kärräilin Aavaa kesken syönnin, koska hän huusi kuin syötävä. Mila oli jutellut mukavia kun kävelimme alas, mutta alkoi temppuilemaan ravintolassa. Mikään ei taas kelvannut ja iskä ei olisi saanut hakea ruokaa. Näiden muksujen kanssa ei ehkä kannattanut mennä illalla syömään. Ajatus yhteisestä illallisesta oli ollut kaunis, mutta toteutus kusi aika lailla. Mummi lähti Milan kanssa etukäteen kämpille takaisin. Aava nukahti vihdoin rattaisiin ja me saimme syödä hetken rauhassa.

Paluumatkalla ylös kämpille Antti huomasi pienen käärmeen, joka luikersi parin metrin päässä meistä. Siinä oli mustaa ja punaista. En saanut otettua kuvaa, koska oli niin pimeää. Se oli myrkyllinen. Vähän tuli pelokas olo, kun niin lähellä meidän huonetta nähtiin myrkkykäärme.

Loppuillan ohjelmassa oli pakkaamista huomista siirtymistä varten. Pakkaamiset oli nopeasti tehty. Tavaraa oli jopa vähemmän kuin tullessa. Olemme ostaneet hyvin vähän ja lapset ovat syöneet tänne tuomiamme ruokia pois ja käyttäneet vaippoja. Olisimme menneet ennen kahtatoista nukkumaan, mutta Aava valvotti meitä unitissillä ja tyytymättömyydellä puoli yhteen asti.

Share: