Arenal-vuoren juurelta olimme tulleet viiden tunnin bussimatkan Tyynenmeren rannikolle Manuel Antonion kupeeseen. Ensimmäisenä päivänämme halusimme tutustua alueen päänähtävyyteen.

Aamupalalla pienehkössä ahkä 2,5 tähden Divisamar-hotellissa oli ananasta ja melonia itse otettavana. Aikuisille tuotiin keittiöstä lautaset, joissa oli munakasta, riisipapumössöä ja paahtista. Se oli netissäkin olevan kuvauksen mukaan “typical breakfast”.

Jälleen kerran pakattiin reppua ja mietittiin mitä kaikkea lapset tarvitsevat tämän päivän retkellä. Kunhan repussa oli ainakin vaippoja molemmille, molempien vesipullot, Aavan soseet, naksut ja lusikka, niin aika hyvin menee. Lähdimme paikallisbussilla Manuel Antonion kansallispuistoon, muutaman minuutin päähän. Bussilla kulkeminen on täällä onneksi hyvin halpaa ja helppoa lastenkin kanssa. Bussiin mennessä meillä oli selvä työnjako. Antti huolehti rattaat, mummi Milan ja minä Aavan. Bussi vei meidät alas Espadilla biitsille ja siitä minuutin matkan päähän päättärille. Manuel Antonion portti oli hiukan kämäsen kujan päässä. Lippuluukulla oli teksti, että passi pitää olla mukana. Eihän meillä ollut ja nopean pähkäilyn jälkeen päätimme, että Antti lähtee niitä hakemaan hotellista. Me muut menimme siksi aikaa hiukan viileään kauppaan viettämään aikaa. Olin jo tässä vaiheessa ihan limassa kuumuudesta ja tämä viivytys jotenkin masensi totaalisesti. Aava sentään oli nukahtanut rattaisiin eikä hankaloittanut tilannetta enempää.

Alle tunnin päästä pääsimme vihdoin asiaan, kello oli melkein yksitoista. Sisäänpääsy oli aikuisilta 18 $. Mitään ruokaa ei saanut viedä puistoon, koska apinat tulisivat niiden perään. Jossain oli sanottu, että apinat ovat heti portin jälkeen odottamassa. Siellähän ne olivatkin, muutama kapusiiniapina. Yhdellä oli vauva selässä. Milakin näki hyvin apinat, Aava myös, vaikka ei mitään tietenkään ymmärtänyt. Yksi meinasi tulla tyhjiin rattaisiin. Hetken päästä katsoin, että yhdellä apinalla puussa oli tutun näköinen pieni nenäliinapaketti kädessä. Se oli ottanut sen Tarjan avonaisesta kassista. Siis todella nopeaa, kukaan ei ollut huomannut mitään. 

Sademetsään oli rakennettu puinen kävelytie, jota oli helppo mennä rattailla. Puiston ehkä suloisimmat kaverit oli helposti bongattu, mutta olisi vielä hienoa nähdä laiskiainen. Niitä ”mainostettiin” koko maassa niin paljon. Emme olleet halunneet törsätä rahojamme noin 40 dollarin hintaiseen oppaaseen. Taktiikkamme oli tähyillä ylös siellä missä muutkin niin tekivät. Vähän matkaa käveltyämme, joku tähyili ylös. Siellä oli howler monkey, korkealla puussa kököttämässä.  Pienen mangrovemetsikön päässä oli suojaisa ranta, Espadilla Sur. Siellä tapasimme iguaanin. Vähän matkan päässä meressä kohosi pikkuisia saarimöhkäleitä. 

howler monkey

Espadilla Sur

Palasimme varsinaiselle tielle. Aurinko paistoi nyt kovasti ja sylissä oleva Aava suojattiin pareolla. Mila pääsi vaihteeksi kärrykuljetukseen. Jatkoimme ns. sloth trailiä. Mila halusi taas kävellä, Aava suostui rattaisiin. Tie kapeni, mutta rattailla pääsi edelleen hyvin kulkemaan. Katselimme ylös laiskiaisen toivossa, mutta kaikki epämääräiset möhkäleet puissa olivat termiitin pesiä. Tie ylitti muutamia ohuita puroja, yhtään eläintä ei tullut näköpiiriin. Tulimme kahvilan ja souvenirshopin luo. Välipala maistui, vaikka kuumuus ja hiki verottivatkin ruokahalua. Söimme kanatäytteiset pullapötköt. Lima, nihkeys ja epämukavuus olivat tässä kohtaa huipussaan.

Mila oli hienosti jaksanut tänne asti. Kokeilimme jatkaa hetken matkaa eteen päin, mutta näin tieltä perääntyvän käärmeen. Se oli harmaa, mutta en tiennyt sen myrkyllisyydestä. Palasimme takaisin, koska en halunnut lähteä ohittamaan käärmettä emmekä olisi muutenkaan enää jatkaneet pitkälle sitä tietä. Sen sijaan poikkesimme toiseen suuntaan, noin 100 metriä Manuel Antonio Beachille. Matkalla sinne näimme coatin. Ranta oli suosittu uintiranta, mutta olisi ollut liikaa vaivaa laittaa meidän kokoonpanoa vielä uimaan tämän ”puistopäivän” lomassa. Espadilla beach oli myös houkutellut enemmän. Kuulimme ukkosen jyrinää jossain kaukana ja lähdimme takaisin päin. Jos vaikka pian alkaisi sataa. Palasimme sloth trailiä. Sen päässä, sivutiellä näimme ihmisiä tähyilemässä ja sanan “sloth”. Oliko siellä laiskiainen? Nopeasti kameran kanssa sinne ja mieleni virkistyi kun näin, että siellä korkealla puussa todella oli laiskiainen. Laiskiainen oli upea näky kun sitä oli jo aika paljon odottanut. Viereisessä puussa oli tukaani, joka lennähti hetkeksi laiskiaisen viereen. Laiskiainen ei köllinyt paikoillaan, vaan liikkui laiskiaismaisen hitaasti ja hauskasti oksalta toiselle. Se vilkuili välillä veikeästi ympärilleen, kääntäen hitaasti päätään ja rapsutteli kainaloaan harkiten. 

Tukaani

Onnekkaan laiskimusbongauksen jälkeen jatkoimme paluuta puiston portille. Vaikutti siltä, että kohta voisi sataa. Kaksi peuran tapaista tavattiin muutaman metrin päässä kävelytiestä. Porteilla alkoi sataa eli meidän ajoitus oli taas osunut nappiin. Bussilla pääsimme nopeasti hotelliin hiukan siistiytymään hikisen ja märän retken jälkeen myöhäistä lounasta varten. 

Share: