Manuel Antonion kansallipuiston kainaloon on kerääntynyt hotelleja, joista yhdessä mekin asuimme. Alue on muutaman minuutin ajomatkan päässä Queposin pienestä kaupungista. Niinkuin edellisessä postauksessa mainitsin, usein kulkevalla paikallisbussilla pääsi kätevästi muutamassa minuutissa ylempää rinteeltä (, jossa suurin osa hotelleista oli) alas rannalle ja kansallispuistoon. Meidän lähin biitsi Espadilla oli netin mukaan yksi parhaimpia täällä. Se on kansallispuiston portin vieressä. Rantatuolin vuokraajat hyökkäsivät heti meidän luo ja kohta huomasimmekin, että sellainen olisi järkevä ottaa tukikohdaksi, jossa vähintään yksi vahtisi kamoja. Mila lähti mummin kanssa kävelemään rantaa pitkin. Hiekka oli jalkojen alla silkkisen pehmeää. Tämä oli ihana ranta kävellä, mutta myös hyppiä aalloissa. Antti karkasi aaltoihin heti kun vahtivuoroltaan pääsi. Papukaijapillien ym. krääsän rantamyyjiä kävi meidän luona silloin tällöin. Aava otti unitissiä ja jatkoi siitä päiväunille. Mieli sai nauttia merestä ja aalloista Costa Rican vehreyden kainalossa. Pieni hetki yksin kun Aava nukkui ja Mila oli mummin kanssa. 

Espadilla

Rannalla oli iltapäivää kohden nousuvesi. Tuoleja piti siirtää ylemmäs veden tieltä. Tuolin vuokraajat huolehtivat ystävällisesti siitä ja auttoivat myös tavaroiden kanssa. Kun Aava heräsi uniltaan, puettiin hänetkin uima-asuun ja lähdin dippaamaan häntä meressä. Mila oli niin innoissaan iskän kanssa aalloissa, että hänen pois saaminen alkoi olla haaste. Hän halusi veteen aina uudestaan. Antti oli niin suolaantunut aalloissa hyppimisestä, että hän halusi ehdottomasti ensin suihkuun ja sitten vasta lounaalle. Rannalla ei ole suihkua, joten tulimme hotelliin freesaantumaan. Hankala suihku, jossa sopivan veden saaminen oli välillä monen minuutin lutraamisen tulosta, ja neljä merivetistä suihkuteltavaa oli sellainen haaste, että vähän sai huokaista kun kaikki oli saatu suihkutettua. Yksi haasteellinen ja välillä kovaääninen perhesuihkusessio päivässä oli meille tarpeeksi.

Hotellimme iguaani

Manuel Antoniosta jäi kivan biitsin ja kansallispuiston lisäksi mieliimme erinomaiset ruuat. Kävimme neljässä ravintolassa ihan hotellimme vieressä ja Espadillan rantakadulla ja jokaisessa nautimme erityisen hyvää safkaa. Lemppariksemme tuli thaimaalainen Samui, jossa kävimme jo ensimmäisenä päivänä. Hyvän ruuan lisäksi siellä oli ihana henkilökunta ja hieno maisema vehreää rinnettä alas merelle. Aava kävi parikin kertaa siellä kiltin tädin sylissä, jotta me saimme syödä rauhassa. Hotellimme huonon netin vuoksi Samuin asiakasnetti oli minun pelastus noina viitenä päivänä kun asuimme Manuel Antoniossa. Nautimme myös hääpäiväiltamme aterian kahdestaan Samuissa. Tuona iltana saatu fried ice cream -jälkkäri jäi erityisen hyvin mieleen.

Samuissa

Hääpäivänä

Viimeisenä päivänä Mila sai talon tarjoaman jälkkärin.

Toinen kantapaikkamme oli Milagro, myös hotellimme vieressä. Siellä ei ollut maisemaa merelle, koska se oli toisella puolella katua, mutta ulkona oleva ruokailutila oli kauttaaltaan vihreyden ja kukkien ympäröimä. Tämä ravintola jäi mieleen erinomaisesta karibialaisesta kanasta, naudan pihvistä ja juuresmuusista. Rantakadun Marlin-ravintolassa nautimme kalaa sitruksisessa soosissa meren äärellä kun olimme. Samuihin ja Milagroon osuimme usein myös Happy Hour -aikaan, joten niissä nautimme usein myös drinkkejä, Samui slingiä ja Milagron pina coladaa.

Milagro

Marlin

Vaikka vietimme Manuel Antoniossa viisi päivää, minusta tuntui, ettemme tehneet siellä juuri mitään. Kansallispuistossa ja biitsillä käytiin. Retkiä ei tyrkytetty, mikä oli varmaan ihan hyvä. Ei tullut huonoa omaa tuntoa siitä, etten edes jaksanut ajatella ja suunnitella kahden keskistä kanoottiretkeä tai aktiviteettia sademetsän korkeuksiin. Huolimatta siitä, että Costa Rica -kokemus tuntui ehkä jäävän vähän vajaaksi, niin kahden viikon matkalla olemisen jälkeen vaihdoimme ihan mielellämme maisemaa kohti Tyynenmeren puoleista Meksikoa.

Näillä ainakin on hauskaa

Pari laiskimusta lähti kotiinkin. Pienelle oli ostettava emo viimeisenä päivänä.

Share: