Kaksi viikkoa Puerto Vallartassa uhkasi olla pelkkää kaupunkikävelyä, shoppailua ja altailua lasten kanssa kun aktiviteetti toisensa perään lykkääntyi ja peruuntui huonon tuurin, ajoituksen ja yleisen mahdottomuuden takia. Tälle päivälle oltiin kuitenkin saatu varattua retki, joka myös toteutui. Sisäinen kelloni herätti jo ennen kuutta ja kello oli soimassa kuudelta. Kyllä harmitti nousta, vaikka olemme saaneet tällä reissulla nauttia ruhtinaallisesti pitkään nukkumisesta eikä aikaisia herätyksiä ole ollut kuin pari Costa Ricassa. Herätin Aavan imemään ja hän onneksi jatkoi sen jälkeen heti unia. Olimme seitsemältä valmiita, mutta Milaa ja mummia ei näkynyt missään. Heidän piti tulla meidän kämppään päiväksi. Antti kävi sitten herättelemässä heidät unesta. Mila kannettiin unisena ja peiteltiin laiskiaisen kanssa meidän sänkyyn. Mila jäi onneksi kiltisti. Ulkona oli vielä pimeä niin oli helppo uskotella hänelle, että on vielä yö.

Nyt oli melko helppo lähteä kahdestaan kun molemmat muksut näyttivät nukkuvan tyytyväisenä. Olin enemmän eilen jännittänyt tätä päivää ja meidän pitkää retkeä. Vaikka aamu alkoi väsyneesti kuuden tunnin unilla, niin eiköhän tämä tästä ja cofitabu alkoi kohta vaikuttaa. Lyhyen taximatkan aikana tuttuun satamaan, aurinko alkoi nousta.

 

Laiturilla kyseltiin mistä kaikkialta ihmisiä oli monen kymmenen turistin ryhmässä. Me olimme ainoat Euroopasta. Etsimme laivassa omat muovituolimme mahdollisimman keskeltä takarivistä, ettei aurinko yllätä meitä. Laiva lähti kahdeksan jälkeen ja matka luonnonsuojelualueelle Marietasiin kesti yli tunnin. Marietas-saaret ovat pikkuisia asumattomia saaria, jossa elää runsaasti eri  eläinlajeja veden alla ja päällä. Aamiaista sai mennä heti hakemaan, sämpylää, hedelmiä, banaanikakkua ja mehua. Se oli oikein sopiva aamiainen tähän kohtaan. Sukeltajia pyydettiin ilmoittautumaan Fernandolle. Meitä oli neljä. Kolme muuta oli sertifikaatilla, minä olin ainoa aloittelija. Meidän kanssa tulisi myös sukeltajavalokuvaaja. Saimme nopeat ohjeistuksen miten toimia. Kun Marietas näkyi, menin muiden sukeltajien kanssa valmistautumaan takaosaan. Tämä oli ensimäinen sukellus ilman märkäpukua, mistä olin oikein mielissäni. Sain myös käyttää omia räpyliä. Sukellusliivi ja maski vain päälle niin valmista oli, ihanan helppoa. 

Marietas Islands

Sitten lämmin pulahdus noin 30 asteiseen veteen, Antti tuli perästä snorklaamaan. Minun oli tarkoitus ottaa kiinni Fernandon narusta ja laskeutua sitä pitkin. En ehtinyt montaa metriä alemmas kun kuulin Fernandon koputusäänen. Se tarkoitti, että jossain oli nähtävää. Katsoin ylös ja näin ison leijailevan olennon yläpuolellani. Se oli uskomattoman upea näky, ensimmäinen luonnossa näkemäni paholaisrausku (manta ray). Tiesimme, että niitä voisi täällä nähdä, mutta emme uskoneet meillä olevan niin hyvä onni. 

Manta Ray

Wau, näin just mantan!

Sukellussyvyytemme oli noin 12 metriä. Korvissa tuntui vähän, mutta sain poksautettua ne kuntoon. Ohitimme ja ylitimme isoja kalaparvia ja hiekkapohjassa nököttäviä suuria korallimöhkäleitä. Pilkullisia kaloja ja keltaisia pyrstöjä, kurkistelivat korallien seasta ja uiskentelivat parin kalan ryhmänä. Ei mennyt kauaa kun kuulin taas merkkiäänen. Iso rausku oli tullut takaisin tai sitten tämä kaveri oli eri yksilö. Hän viihtyi meidän kanssa kauemmin, kaarteli muutaman metrin päässä, lenteli valtavilla ”siivillään”. Päältä tumma, alapuolelta valkoinen, samalla niin kaunis, mutta myös hyvin outo ilmestys. Kauneinta leijailua, mitä olen ikinä nähnyt. Luulin etukäteen, että jos näen paholaisrauskun joskus, niin varmaan pelästyn, koska se on niin iso. Yllätyin, että ihastus vei voiton pienestä jännityksestä, jonka tuo jättirausku sai minussa aikaan.

Jatkoimme pohjassa kalojen tsekkailua, mutta manta tuli viihdyttämään meitä vielä pari kertaa. Tällä kaverilla oli kaksi kalaa selässä. Tämä oli aikamoinen 45 minuuttia veden alla, neljäs sukellukseni ja mahtava elämys. Antti oli pinnalta tsekkaillut sukeltajia ja oli minua vastassa kun nousin pintaan. Varmistimme heti, että olimmehan molemmat nähneet mantan. Kysyimme sukellusohjaajaltani kuinka usein täällä näkyy paholaisrauskuja. Hän sanoi, että viimeksi kuukausi sitten on nähty. Tässä kohtaa meillä oli hyvä tuuri.

Laivassa meitä odotti lounas ja open barin margaritat, punaiset drinkit ja Corona-olutta kannussa. Itse koottaviin sandwicheihin sai kerätä kolmenlaista lihaa, grillattua paprikaa, sieniä, sipulia ja sooseja. Laiva kierteli vielä hetken Marietas-saarilla. Kannelta näkyi hyvin sinijalkasuulia (blue-footed boobies), jotka etsivät ruokaa ja pesivät näillä saarilla. 

Sinijalkasuulia

Aurinkorasvasin itseäni uudestaan hiukan suolaiseen ihoon. Jatkoimme puolen tunnin verran Majahuitas-biitsille. Siellä oli tunti aikaa tehdä mitä halusi. Biitsillä oli lentiskenttä ja löhöilyyn säkkituoleja. Me kokeilimme snorklata, mutta näkyvyys oli sen verran huono, että jätimme sen. Kaukana näin kaksi delfiiniä (tai delfiinien vedessä pomppivat evät). Päätimme nauttia merestä ja mukavan kokoisista aalloista, nyt kun oltiin taas kahdestaan. Rannan muhkea hiekka oli isorakeista, mutta jyvät olivat pyöreitä, joten hiekka tuntui jalkaan miellyttävältä. Viidakkomaiset kalliot reunustivat rantaa ja tekivät paikasta erityisen romanttisen. Ihanaa olla kahdestaan ja antaa aaltojen huuhtoa rantaan.

Majahuitas

Iso perhonen hiekalla

Tunti tuntui yllättävän pitkältä, mutta silti olisin voinut jatkaa rannalla nautiskelua vielä. Alle tunnin matkalla Puerto Vallartaan Antti nautti ilmaisia juomia ihan huolella ja hän oli aika hyvissä kun nousimme laivasta satamassa.  Sitten hikisen suolaisena ja märkänä taxiin ja hotelliin. Kello oli jo lähempänä neljää kun pääsimme perille. Iloiset tytöt odottivat meitä ja mummilla oli onneksi mennyt päivä hyvin kahden muksun kanssa. Ilta meni rentoutuessa hienon päivän jälkeen ja taidettiin käydä yöllä parvekejacuzzissakin.

Share: